Havaintoja kirjoneuleen äärellä

Olen viime päivinä tehnyt valtavasti havaintoja. Osa niistä koskee neulomista. Aika moni niistä ei koske. Yksi havainto koskee havaintojen tekemistä. Tajusin, että vaikka onkin aika palkitsevaa huomata asioita ja päästä perille jostain, aika monet havainnot voivat olla melko vaikeitakin ottaa vastaan. Sanotaan vaikka, että huomaa, että elämässä jokin asia on vähän pielessä, on ehkä aina ollut, ja sen on ehkä aina tiennyt, mutta sitä ei ole ihan kuitenkaan halunnut myöntää itselleen. Sellainen havainto voi jopa vähän järisyttää maaperää.

Toisaalta jos aika on kypsä, saattaa huomata, että ei ehkä enää pelkääkään tehdä niin kuin itse kokee oikeaksi. Eikä ehkä pelkääkään sitä, mitä tapahtuu jos on rehellinen itselleen ja muille. Sekin on jännä havainto.

Neulomista koskevia havaintoja olen tosiaan tehnyt muutamia. Eräs havainto on, että mallitilkku on totta tosian kätevä. Tiedossa ollut asia, havaittu jo aiemminkin. Mutta nyt olen taas oikein havaitsemalla havainnut. Mallitilkku auttaa monien asioiden laskemisessa ja tarkistamisessa ja se myös rauhoittelee mieltäni kun alan stressata, voiko tuollainen pieni ja ruttuinen paidan nysä muka mennä päälleni. Ei, ei siitä kannata tehdä varulta vähän isompaa, koska kastellessa se sitten suortuu ja venyy ja haluanko minä liian isoa puseroa? Tietääkseni en.

Eräs havainto on, että kirjoneuleen neulominen tasona tuottaa minun puikoillani siistimpää jälkeä kuin pyörönä neulominen. Huomattavasti tasaisempaa. Aika jännä. Tosin mallitilkkuillessa piti hetken rasittaa aivoja, jotta lankajuoksut alkoivat mennä nurjallakin puolella oikein päin. (Niin joo, ääni mallitilkulle: harjoittelu!). No, aivojumppa lienee ihan hyvästä aina aika ajoin. 

Eräs havainto on, että vaikka en jaksa neuloa joka päivä enkä kovin paljoa päivässä, jopa villapaidan kokoinen projekti saattaa edetä suht sukkelaan. Välillä suorastaan surettaa, kun en vain voi neuloa, vaikka haluaisin, mutta loppujen lopuksi hyvä puoli on, että silloin projekti ei valmistu liian nopeasti. Tajusin, että en oikeastaan nauti mistään liukuhihnavauhdista. Prosessi ja tekeminen ovat minulle tärkeitä, vaikka lopullinen valmistunut vaate olisikin se mihin tähtään. Tunnelma on kuitenkin niin pitkälti tekemisessä. Tavallaan on kiva, että sitä tulee vähän viivyteltyä, vaikka syy siihen olisikin ikävä.

Eräs havainto on, että värien vääristyminen valokuvissa ärsyttää minua ihan suunnattomasti, vaikka asialla ei ole oikeasti mitään merkitystä tässä maailmankaikkeudessa. En jaksa muokata kuvia, mutta se ei johdu siitä, että olisin niin valaistunut, että oikeasti tajuaisin asian merkityksettömyyden - en vain jaksa.

Eräs havainto on, että liian väsyneenä ei pitäisi tehdä liikaa laskelmia, ei edes mittauksia. Menin neulomaan etukappaleen kädentien tuuman verran liian korkeaksi. Nyt kun olen tekemässä takakappaletta ja tajusin virheen, hetken kyllä kirpaisi. No, ei se auta, täytyy purkaa. Teen takakappaleen ensin valmiiksi ja mittailen sitten vielä kerran. Siis että varmasti olen tehnyt virheen. (Auta armias jos menen purkamaan ja hoksaan sitten, että kaikki olikin oikein - niinkin on joskus käynyt). Eihän se purkaminen muuten harmittaisi, mutta luulen, että tämä lanka on paras kastella välissä. Tai en tiedä... jos se riittää, kun valmiin neuleen kastelee? Äh, pitää miettiä asiaa.

Huomaan, että alan taas olla vähän liian väsynyt. Julkaisin tämän tekstin vahingossa kesken kirjoittamisen, sitten en oikein tiennyt, että mitä pitäisi tehdä ja poistin tekstin. Nyt jossain google readerissä ja mitä niitä nyt on, postaus näkyy varman periaatteessa kaksi kertaa. Suonette anteeksi. Poistun takavasemmalle.

Sitruunaisen raikas hattarahuivi

Muutaman viimeisimmän blogipostaukseni jälkeen olen saanut paljon ihanaa palautetta, ja voin sanoa, että se on lämmittänyt mieltäni ihan mielettömän paljon. Vaikka joinakin aikoina päivitän blogiani laiskanlaisesti - ja välillä tämä palveleekin lähinnä paikkana, johon talletan vain käsityömuistot - on nyt viimeaikoina blogi ollut suorastaan henkireikä. Ennen kaikkea migreenin takia on elämä ollut nyt hyvin kuluttavaa, ja on mukava, että on olemassa edes yksi asia, johon jaksan ja kykenen kutakuinkin panostamaan.

Tänään tulin esittelemään pitsihuivin. En tosin varsinaisesti ole mikään pitsihuivityyppi. Neuloisin niitä kyllä mielelläni, mutta pingottaminen on sanonko mistä, enkä ole ihan varma siitäkään, osaanko käyttää henkäyksen keveitä pitsihuntuja. Välillä tuntuu, että minulle huivin pitää olla suurin piirtein viltti tai puolijoukkueteltta, että viihdyn...

 

En silti voinut tällä kertaa vastustaa kiusausta. Perustelin kaiken itselleni. Koska onhan kesätkin. Ja lämpimämmät syysilmat. Siksi kevyt pitsihuivi on ihan järkevä ratkaisu, ihan käyttökelpoinen ja fiksu idea. Hyvä asuste.

 

Tässä se on. Sitruunaisen raikas mutta vaahtokarkin pehmoinen.

malli: Rose Lace Stole, Susanna IC, Interweave Knits
lanka: Malabrigo Lace, (Cadmium)
puikot: 4 mm
langan kulutus: 100 g
(Ravelryssä)

 Tulihan siitä kyllä nätti. Toivottavasti osaan tosiaan käyttääkin.

Susi lammasten vaatteissa (vartalotyyppi O)

Lauantaina töissä juttelin erään asiakas/kaverin kanssa. (Erot alkavat joissain tapauksissa olla jo aika häilyväisiä.) Suomalaiset neulesuunnittelijat tulivat puheeksi ja vertailimme tunnetuimpien tyylieroja. Sitä kautta pääsimme käsiksi siihen, minkälaiset mallit passaavat meille itsellemme. Kehuimme Mari Muinosen upeita palmikoita, mutta minä sanoin, että niin paljon kuin ihailenkin Marin malleja kuvissa ja niin paljon kuin tykkäänkin palmikoiden neulomisesta, tuskin tulen juuri hänen paitojaan tai takkejaan itselleni tekemään. Marin palmikkokuviot ovat huikeita, kyllä. Mutta tällaista ennestäänkin paksua vartaloa eivät superbulkylangoista neulotut palmikkokuvioiset puserot juuri imartele. Ja se on vain totuus.

Tiedättekö mitä sitten tapahtui? The usual. Vankkumattoman lausunnon annettuani, heitettyäni siihen vielä Esterin esimerkiksi, aloin samantien kapinoida omaa ajatteluani vastaan. Hetkonen. Että minä en siis voi pukeutua nättiin paitaan siksi, että minun pitäisi kaikin keinoin yrittää esittää, että olisin muka jotenkin laihempi kuin minkä kokoinen joka tapauksessa ihan selvästi olen? Että minun pitäisi keskittää kaikki energiani peittääkseni jotain, mikä ei peitettävissä ole sen sijaan, että antaisin sen näkyä, mikä näkyvissä on?

 

On olemassa joitakin ihan loogisia pukeutumissääntöjä. Liian tiukat vaatteet korostavat epämiellyttävällä tavalla isoa kokoa ja niitä kamalia läskimakkaroita, jotka ovat suurempi synti kuin lasten heitteillejättö. (Tein tämän johtopäätöksen sillä perusteella, kummasta puhutaan enemmän.) Ainakin minusta liian tiukat vaatteet myös tuntuvat epämukavilta, niin että jos luopuu niistä, lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

On kuitenkin ihan järjetöntä kulkea ympäriinsä päässään kasa sääntöjä siitä, saako pukeutua A-linjaan, kynähameeseen, kellohelmaiseen, paksuun, pitkään, kapenevaan, levenevään, pilliin tai palloon vai ei. Kyllä SAA! (Mutta ei ole pakko.)

Tärkeintä ei ole se, mitä muotoa vartalonsa ja vaatetuksensa yhtälöllä ilmentää. Sattuuko olemaan X, Y vai O. Tai ehkä Z. Tärkeintä on, mitä sieltä sisältä huokuu. Minä haluaisin, että minun vaatetukseni alta hehkuisi hyvää oloa, sellaista joka on saavutettu sillä, että tekee mitä tykkää ja viihtyy siellä missä on - omissa vaatteissaan.

Niin että ehkä minä voisinkin neuloa itselleni sen Esterin kun kerran olen sitä niin kovasti ihaillut. Se tehdään muutenkin niin paksusta langasta, että tuskin siitä mikään sisätilaneule minulle tulisi. Syksyn ja kevään kävelylenkeillä olisi ihana pukeutua paksuun palmikkounelmaan - ihan sama vaikka se sitten tekisikin minusta yhtä leveän kuin pitkän. Enhän minä esimerkiksi toppatakissakaan ole koskaan Twiggyltä näyttänyt. Enkä näytä ilmankaan. Enkä näytä, vaikka "pukeutuisin vartalotyyppini mukaisesti". Enkä tulisi näyttämään, vaikka laihtuisin tästä viisikymmentä kiloa. Minulla on katsokaas ihan eri vartalo kuin hällä (tai kellään muullakaan). Ja se on ihan ok.

Äidin helmoissa

Intuition voima. Luin keväällä kirjan intuitiosta. Kirjana ja tekstinä en erityisesti välittänyt teoksesta, olen sillä tavalla aika nirso, mutta sisällössä oli sanomaa. Sen olisi voinut kertoa tiivistetymminkin, ehkä, mutta niin, kaiken kaikkiaan, sanoisin että sain siitä silti irti melko paljon. Jos vielä jossain vaiheessa saan kaivettua kirjan nimen esiin, kerron sen täällä.

Intuitio kuulostaa vähän mystiseltä. Kuudes aisti. Oikeastaan intuitio on vain ne viisi aistia ja se mitä alitajunta niillä tekee. Niin minä sen ymmärrän. Ja joskus voi olla vaikea sanoa, kuinka paljon on ollut kyse intuitiosta, kuinka paljon vähän tietoisemmasta järkeilystä. Kuitenkin juuri nyt minusta tuntuu, että tein oikein kuunnellessani haluani käydä vanhoissa kotimaisemissa kaikesta viimeaikaisesta väsymyksestä ja kiireestäkin huolimatta. Saattoihan se olla sattumakin. Tai päivänselvää faktaa - että ei sitä aikaa ehkä enää niin paljon ole. Mutta niin vain kovasti tuntui siltä, että nyt pitää käydä. Ja voi olla, että se olikin viimeinen käyntini siellä niin, että asiat olivat niin kuin ne olivat. Kaikki muuttuu.

Kävin paitsi mummolassa, myös äidin luona. Ja otin kuvia sielläkin. Äidin luona on oma tunnelmansa, ihan omat juttunsa, joita kuvata. Tällä kertaa valtasin nopeasti oman soppeni. Nojatuoli ei ehkä ollut maailman paras neulomiseen, mutta se on niin kaunis, että siinä on pakko istua. Ja aina välillähän on ihan pakko neuloa. Ihan pikkuriikkisen.

Seinää koristaa taulu, jonka on maalannut eräs lahjakas ystävämme. Se on kai vain harjoitustyö, mutta upea. Haluaisin hänen töitään omallekin seinälleni.

Äidin luona juon kahvin ja teen aina samoista (luullakseni) Pentikin kupeista. Se vain kuuluu asiaan. En hyväksy sitä, jos kaikki sydänkupit ovat muiden käytössä. Minun pitää saada istua jossain ihan muualla kuin keittiönpöydän ääressä, juoda aamupäiväkahviksi venähtänyttä aamukahvia käyden pitkää ja rönsyilevää keskustelua ihmisistä, itsestämme, tavoistamme ja tunteistamme - ja se pitää saada tehdä sydänkupin kanssa. 

Äidin kanssa voimme puhua myös tuoksuista ja meikeistä. Se on huvittavaa, koska kumpikaan emme juuri meikkaa, minä luultavasti vielä paljon äitiäkin vähemmän. Silti jostain syystä melkein aina ennemmin tai myöhemmin puhe kääntyy sille alueelle. Tällä kertaa mukanani oli luonnonkosmetiikan meikkivoide, jonka ostin keväällä ystävieni häitä varten eräältä hyvin antaumukselliselta myyjältä. Innokas myyjä meikkasi minut ja sai minut valitsemaan sävyn, joka itsestäni ei oikein tuntunut siltä oikealta. Nyt myöhemmin olen kyllä sopeutunut sävyyn, mutta jäin silti miettimään, pitäisikö hyvän myyjän kuitenkin kuunnella enemmän asiakkaan mieltymyksiä - jopa siinäkin tapauksessa siis, että asiakkaan näkemys ei ole yhtä valistunut kuin myyjän. (Ei sillä, pidin tästä myyjästä persoonana, hän oli mitä valovoimaisin ihminen.)

Onneksi meikkivoiteet ja meikit eivät ole minulle kovin vakava asia.

Äidin luona on esillä kaikenlaista pientä. Valokuvia, kauniita esineitä... muistoja ja asioita, jotka kertovat, kuka siellä asuu ja mistä hän tulee. Keitä me olemme.

Eteisessä, hegareissa roikkuu minun ja pikkusiskon tekemiä neuleita. Siskon Revontuli ja pitsimyssy ovat huivisoljella kiinni toisissaan. Soljen annoin äidille viime jouluna lahjaksi.

Äidin käsityökori on paljon siistimpi ja sievempi kuin minun sotkuiset pinoni. Päällimäisenä on pääasiassa Väinämöisestä tuloillaan oleva kaulakorujuttu. Jonkin verran seassa on tosin myös mummin lemppaamaa Dropsin Delightia. Ihan kaikki sukkalangat eivät ole olleet mummin mieleen. No, ymmärrän hyvin, en minäkään kaikista langoista tykkää.

Osan ajasta istuimme telkkarin ääressä ja katsoimme dvd:tä. Sarjojen katsominen yhdessä on meidän perheessä laatuaikaa. Tykkään katsoa uudestaan sellaisiakin sarjoja (tai ehkä nimenomaan niitä), jotka olen jo itse nähnyt, sillä odotan aina innolla niitä hetkiä, jolloin tiedän toisen nauravan tai arvaan muuten reagoivan tietyllä tavalla. Ja sama tuntuu menevän toisinkin päin. Viimeksi pikkusiskon luona minut pakotettiin houkuteltiin katsomaan yhtä sarjaa, johon jäinkin sitten aivan koukkuun. Me tunnemme toisemme.

Lähtiäsiksi söin äidin tekemää marja-manteli-banaani-kauramaitopirtelöä. Tai jotain sellaista. Se oli tosi hyvää, mutta kirveli minun kieltäni. Pitäisi selvittää miksi, jotta voisin tehdä sitä toistekin ilman kirvelevää ainesosaa.

Vaikka yleensä viihdyn kotona, jopa yksin, aina välillä haluaisin päästä muiden perheläisteni luo. Näitä kuvia katsellessa tulee ikävä. Mutta sekin tuntuu mukavalta, että tietää niitä rakkaita olevan siellä jossain. Ja jos ei missään muualla, niin ainakin sydämessä.

Tunnelmakuvia. Mummola, syksy ja minä.

Otsikoin tämänkertaisen blogipostauksen armollisella kiertoilmauksella. Kun harjoittelee kameran käyttöä ja oikeastaan vasta tutustuu koko laitteeseen, voi tuloksena syntyneitä otoksia kutsua mieluiten vaikka tunnelmakuviksi.

Otin kameran mukaan kun tilaisuuden saatuani lähdin käymään lyhyellä reissulla äidin luona ja mummolassa.

 

Nykyään roudaan mukana myös tyynyn, nyt vihdoin kun olen löytänyt hyvän, jonka uskon myös osaltaan vähentävän migreenejä. Zorasta on tullut luottoneule, en lähde ehkä enää ikinä minnekään ilman sitä.

En tiedä, uskooko tätä kukaan, mutta ihan tässä vielä viimeisen vuodenkin sisään olen pari kertaa mennyt tekemään sellaisen erehdyksen, että olen tietoisesti jättänyt neuleen kotiin kuvitellen, etten tule tarvitsemaan sitä, tai että ainakin selviän, vaikka kaipaisinkin sitä. No, erehdyksistäänhän sitä ihminen oppii ja sitä kautta se itsetuntemus kasvaa. Taitaa olla niin, että tuota virhettä en enää ikinä tee.

Muistin antaa itselleni positiivista palautetta järkevästä päätöksestä niin junassa kuin illalla puoliksi sympaattisen, puoliksi raivostuttavan PS. Rakastan sinua -elokuvan äärellä. 

Mummolassa. Siellä keskityin hengailemaan, neulominen jäi vähemmälle. Mietin vaarin kanssa, miten täyttäisi yhden sähköremontin takia kirjahyllyistä tyhjennetyn seinän. Monta kertaa. Ehkä soittimilla.

Eräästä asiasta olen varsin ylpeä. Olen ohjannut mummin ohuempien sukkalankojen maailmaan. Nykyään hän neuloo 2,5 mm puikoilla, vaikka on varmaan jo vuosikymmeniä käyttänyt 3,5-4 mm sukkapuikkoja. Aluksi ohuemmat puikot kai meinasivatkin tuntua oudoilta, mutta nyt mummilta on tullut sukkia taas sellaista vauhtia, että langan hankkijat (minä ja äiti) eivät tahdo perässä pysyä. 

Mummi ei erityisesti välitä monivärisistä sukkalangoista, sillä hän tykkää itse yhdistellä niitä oman makunsa mukaisesti. Esittelin hänelle toista Daybreakiani ja siinä käytettyä Väinämöistä. Seuraava askel mummin houkuttelemisessa pimeälle puolelle lieneekin käsinvärjätyt langat. Mummi vaikutti lämpenevän idealle, ja voi olla, että seuraavassa lankalähetyksessä mummi saa satsin Louhittaren Luolaa...

Vaikka mummi pitäytyy lähinnä sukkien neulomisessa, löytyi keittiön sohvalta melko uusi Revontuli-huivi. Se oli vasta lahjaksi saatu. Huivi oli niin ihanan värinen ja niin ihanan iso, että olisin voinut napata sen itselleni. Jopa minulla on kuitenkin sen verran moraalista tajua, että pidän vanhuksilta varastamista jokseenkin vääränä, varsinkin tässä tapauksessa kun tiedän huivin olevan tärkeä niin saajalle kuin antajallekin. Pikkusiskoni neuloi Revontulen mummille yllätyksenä kesällä, (siitä on tarkempi tarina Ravelryssä).

Mutta niin. Syksy alkaa olla täällä. (Nämä älykkäät huomiot lienevät selitys sille, miksi kävijämäärät blogissani näyttävät viimeaikoina lisääntyneen.)

Syksy herättää minussa aina haikeita tunteita, nykyään entistäkin enemmän... Olen silti aina pitänyt syksystä. Ehkä syksy on jotenkin voimakkaampaa läsnäoloa minulle. Se on nyt ja tässä ja se muuttuu nopeasti.

Kaikki muuttuu....

Kun vain muistaisi arvostaa kaikkea sellaista, mikä on hienoa, vaikka siihen olisi jo tottunut. Ja kaikkea sellaista, mikä on kaunista.

Äiti <3

Valokuvien ottamisessa on ainakin se hyvä puoli, että asioita tulee katsottua. Ja asioita tulee katsottua silloinkin, kun kamera ei ole siinä paikalla. Niitä katsoo ja miettii, miten tämän kuvaisin, miten painaisin tämän mieleen... mutta miten tallentaa tunnelma? Entä elämä?

Sukat, Veera ja vaatteet

Tänään minulla ei ole mitään kovin huikaisevaa esiteltävää, ei mitään nokkelaa sanottavaa. Tulin vain esittelemään sukat, aivan tavalliset sukat, jotka olen neulonut, ja jakamaan pari linkkiä teksteihin, jotka olen lukenut. 

malli: ihan perus, ylhäältä alas, 72 s

lanka: Drops Fabel

puikot: 2,5 mm ja 2 mm, vaihdettu joskus varressa

(Ravelryssä)

Toissapäivänä luin Kottbyn blogista, että aamun Helsingin Sanomissa oli ollut juttu neulesuunnittelija ja vuoden käsityöläinen Veera Välimäestä. Olihan se sitten pakko käydä kirjastossa lukemassa ja nyt myöhemmin löysin tekstin myös netistä. Olipa Välimäki ennestään tuttu tai tuntematon, kannattaa juttu lukea, sillä se on mielenkiintoinen ja ihanan innostava. Minullakin on kesän hittihuivi jonossa odottamassa, kuten jo jokin aika sitten kirjoittelinkin, ja reilu vuosi sitten neuloin viimeksi eilen käytössä olleen Stripe Study Shawlin. Lahjakkaan suunnittelijan malleja on kyllä ilo neuloa ja käyttää - puhumattakaan toisten toteutuksien ihailemisesta, (käykääpä vaikka vilkaisemassa niitä Kottbyn Color Affectioneita).

Toinen teksti, jonka tulin linkittämään, koskee sitten taas vaateteollisuutta. Lukekaapa siis myös "Anteeksi, onko joku kuollut tämän paidan takia?".

Tässäpä mietteeni tänään. Toivottavasti linkatut tekstit herättävät toinen innostusta ja toinen ajatuksia.