"Kehtaan aivan varmasti"

Jos minun pitäisi kertoa yhdellä lauseella, miksi halusin päästä suunnittelemaan vaatteen juuri Nelliinalle, paras olisi oikeastaan siteerata häntä itseään. Nimittäin ei niin kovin kauan sitten eräässä hänen postauksessaan todettiin ykskantaan: "Muodikkuusaste ja muiden mielipiteet painavat omassa kupissani luokkaa ei yhtään."

Kuva täältä.

Oikein sanottu!

 

Olen itse erityisen herkkä turhille säännöille ja normeille enkä ymmärrä miksi täysin kulttuurisidonnaisia ja perustelemattomia käsityksiä pidetään pyhänä totuutena. (Miksi tyttövauvalle neulotaan vaaleanpunaisesta ja pojalle vaaleansinisestä? Miten pinkki on muka tyttöjen väri? Värinormit ovat joskus olleet aivan toisenlaiset, miksi ne nyt olisivat siis luonnollisia ja oikein?) Kaikesta kapinoinnistani huolimatta niin vain minäkin yllätän itseni usein ajattelemasta jonkin ihmeellisen normiston kautta.

Ihailen siis todella Nelliinan asennetta tyyliratkaisuissa. Moni, kuten minä, saattaa ajatella samalla tavalla, mutta ei kuitenkaan osaa, uskalla tai jaksa tuoda ajatuksiaan julki pukeutumisessaan. (Tai sitten se pukeutuminen ei nyt vain kiinnosta niin paljon, että ajatuksia tulisi sitä kautta ilmennettyä.)

 

Kuva tästä postauksesta.

Neulesuunnittelulle pidän Nelliinan asennetta ja tyyliä (käykää tsekkaamassa) mitä parhaimpana lähtökohtana. Vaikka toisaalta saattaisi olla järkevää miettiä, minkälaisia vaatteita suurin osa ihmisistä tulisi todennäköisesti käyttäneeksi, on huomattavasti hauskempaa koittaa kehitellä jotain, mikä näyttäisi jollain tavalla vähän erikoiselta.

Hauduttelin ideaani neulesuunnitteluun liittyvästä yhteistyöstä jo muutama kuukausi sitten. Kun lopulta uskaltauduin esittämään ehdotukseni Nelliinalle, sai se häneltä mitä ilahduttavimman vastaanoton. Mielikuvani ihmisestä blogin takana sai vain vahvistusta innostuneen reaktion ja tyyliohjeistuksen myötä:

 

"Mutta noin niinkun muuten mun maku on pitkälti että mitä dramaattisempi ja näyttävämpi ja överimpi, sen parempi, ei tosiaankaan tarvi miettiä että kehtaanko käyttää tietynlaisesta langasta tehtyjä juttuja, koska kehtaan aivan varmasti :D"

 

Lankavalintani saattaa tulla olemaan vähän tylsä, sillä itse en ole suuri efektilankojen ystävä. (Lähinnä sen vuoksi, että ne yleensä eivät ole erityisen laadukasta materiaalia.) Mutta katsotaan saisiko mallineuleen avulla jotain jännää aikaiseksi.

 

Saa nähdä, kuinka hyvin meidän visiomme tulevasta vaatteesta toimivat yhteen. Mutta kävi miten kävi, ainakin yhdessä asiassa ajatuksemme näyttivät kulkevan hyvin samoja ratoja, sillä ennen kuin ehdin itse pitää pitkää palopuhetta siitä, että neulomalla voi kuule tehdä ihan tyylikkäitäkin juttuja, kirjoitti Nelliina minulle:

"...neuletyöt mielletään usein sellaisiksi tilkkutäkkimäisiksi jutuiksi, mistä loistaa kilometrin päähän alleviivattu käsityöläisyys/hippimeiniki (ei siis missään nimessä ole mitään käsityöläisiä/hippejä vastaan), ja siksi epäkäsityömäiset neuleet kaipaisivat enemmän palstatilaa, että ihmiset tajuaisivat niiden potentiaalin ihan oikeina muotiluomuksina."

"Epäkäsityömäiset neuleet" on tietenkin vähän hassu ilmaus sellaisen ihmisen silmissä, joka on tottunut näkemään blogeissa esimerkiksi näin hienoja kuvia upeista neuleista. (Esimerkkejä voisi linkkailla vaikka kuinka paljon, mutta tuo Neulistin paita tuli jostain syystä juuri nyt mieleeni.) Mutta ymmärrän silti mitä tuo epäkäsityömäinen tarkoittaa. Olen itsekin huomannut, että käsitöitä harrastamattomat kehuvat hienoja itsetehtyjä vaatteita helposti ilmaisulla "näyttää ihan kaupasta ostetulta". 

Zora.

 

Olen tulkinnut kehuksi senkin, kun jonkin neuleeni kohdalla kukaan ei edes hoksaa, että olisin voinut tehdä sen itse. (Yllä hyvä esimerkki.) Välillä se saattaa vähän kaivella, ainakin silloin jos olen erityisen ylpeä vaatteestani ja jos tiedän toisten tietävän, että neulon paljon. Miksi silloin ei voi tulla mieleen, että vaikkapa päälläni oleva hieno takki voi olla yhtä lailla minun tekemäni kuin ne jalassa olevat yksinkertaiset ja tylsähköt villasukat?

Jospa tämä Nelliinalle neulominen on hyvä tilaisuus näyttää vähän muillekin, että neuloen voi tehdä vaikka ja mitä!

Kaksi ylintä kuvaa Nelliinan, lupa kuvien käyttöön tässä yhteydessä pyydetty ja saatu.

Project Nelliina

Joko jännityksessä pitäminen riittää? Tai jännityksessä ja jännityksessä... tuskin kukaan ihan innosta täristen miettii, että mitähän siellä oudon linnun linnassa tapahtuu. Vai olenko pilannut jonkun ensimmäiset kunnon kesäpäivät, kun koneelta ei ole uskaltanut poistua jos vaikka täällä tapahtuisi jotain? Jotenkin en usko...

Itse asiassa olen itsekin ollut ulkosalla vipeltelemässä, niin että aikomani blogikirjoitukset ovat saaneet odottaa. Niin innostunut kun olenkin aloittamastani uudesta yhteistyöprojektista, ei se sentään ole ajanut ensimmäisten lämpimien päivien ohi. Nytkään ei ole erityisen suuri hinku kököttää konella, joten pidemmittä puheitta ja mahd. lyhyesti ja ytimekkäästi:

Aloitimme lankakauppa Titityyn ja Nelliinan vaatehuone -blogin Niinan kanssa projektin, jonka idea on pohjimmiltaan sama kuin "paperinukkeleikki" Sannan kanssa. Ideoimme Nelliinan kanssa  vaatteen, neuleen tarkemmin sanoen, jonka minä toteutan Titityyn tarjoamilla langoilla, ja josta teen ohjeen myyntiin. Lopputulos menee Nelliinalle, (jotenkin en osaa sanoa Niina), joka saa sitten käyttää vaatetta haluamallaan tavalla - eli toivottavasti paljon!

Ideani projektin takana on osoittaa pukeutumisesta ja muodista kiinnostuneelle väelle, että myös neuloen voi toteuttaa ihan katu-uskottavia ja tyylikkäitä vaatteita. Minusta neulominen on hieno ja kannatettava harrastus ja loistava tapa saada vaatteita, joiden tuotantoprosessista on vähän normaalia paremmin hajulla.

Suomessa on paljon neulomisen taidon, vähintäänkin alkeet omaavia ihmisiä, jotka saattaisivat ollakin innostuneita tekemään itse, jos heidän mielikuvaansa vähän päivittäisi. Uskon nimittäin, että on vain kolme syytä olla neulomatta, ja ainoastaan yksi niistä on hyvä. Ne ovat seuraavat:

a) neulominen on mummojen harrastus ja sopii mummojen tyylisille - siitä ei ole iloa, jos ei halua pukeutua muodottomiin laatikkopaitoihin ja harmaisiin villasukkiin

b) neulominen on vaikeaa ja työlästä, pitäisi nähdä kauheasti vaivaa että oppisi tekemään mitään yhtään hienompaa

c) neulominen tekemisenä ei millään muotoa kiinnosta

Kohdat a) ja b) ovat ihan höpö höpöä, vai mitä? Toki erikoisemmat neuletekniikat vaativat vähän opettelua, mutta eivät ne yleensä vaadi mitään mieletöntä ja harvinaislaatuista lahjakkuutta. Ja jos vaatisivatkin, ei sillä sinänsä ole väliä, sillä hienoja vaatteita voi toteuttaa yksinkertaisistakin elementeistä ilman mitään suurempia palmikko/kirjoneule/pitsikikkailuja.

Kohta c) on syynä ihan hyvä. 

Miksi minä sitten haluaisin saada ihmiset neulomaan? En minä ketään pakottaa haluakaan, (kts. kohta c). Mutta haluaisin ehkä vähän kohentaa neulomisen imagoa. Lisäksi neulominen on harrastus, joka on pistänyt ainakin itseni miettimään vaatteiden valmistusta ja niiden kulutusta vähän tarkemmin. Hitaampi tekeminen on pysäyttänyt. On tullut mieleen, olisiko kuitenkin parasta omistaa vähän vähemmän, vähän parempaa ja vähän merkityksellisempää. Tämä on ajattelua, joka saisi lisääntyä - toisaalta yleisesti, toisaalta varmaan edelleen vielä omassakin päässäni. 

Jokainen tietysti rakastaa omaa harrastustaan ja pitää sitä hyvänä lajina niin yksilön, yhteiskunnan kuin maailmankaikkeudenkin kannalta. Mutta eikös sitä pidä rummuttaa, mitä rakastaa ja mihin uskoo?

Huomaan että lyhyys ja ytimekkyys eivät olekaan minun valttikorttejani. En ole vielä edes kertonut kaikkea, mitä projektiin kuuluu ja mitä ajatuksia siihen liittyen pyörii päässä. Lienee parasta jatkaa aiheesta seuraavassa postauksessa ja kertoilla sitten, mitä olemme N(ell)iinan kanssa suunnitelleet.

Kiitos muuten edelliseen postaukseeni kommentoineille. Oli aika mahtava huomata, miten samanlaisia ajatuksia aiheesta on pyörinyt muidenkin päässä. Nyt odotan innolla, kuka siellä innostuisi ottamaan tekstin ajatukset haasteena ja perustaisi neule-tyyliblogin tai aloittaisi asukuvien esittelyn nykyisessä blogissaan.

Yhdistykää toverit!

Haluatteko tietää, mitä asiaa olen pohdiskellut oikeastaan koko neulebloggaamiseni ajan – tai oikeastaan siitä asti kun alunperin koukutuin muutamien tiettyjen neuleblogien ja muutamien tiettyjen muotiblogien lukemiseen?

Ei se mitään, kerron sen silti. (Hah, kuinka uuden uutukainen sutkaus!)

Olen miettinyt sitä, miksei blogien joukosta tunnu löytyvän kunnollista ja asialleen omistautunutta muoti- ja neuleblogia. Sellaista neuleblogia, jossa neulotut vaatteet ja asusteet olisivat usein osa päivän asu -kuvia niin että lukijat saisivat ihailla upeita neuleita useissa eri asukokonaisuuksissa. Sellaista tyyliblogia, jossa ei koreiltaisi vain ostovaatteilla, (eikä varsinkaan pelkästään jollain halpisketjujen riistoretkuilla), vaan jossa valokeilaan pääsisivät myös ne merkitykselliset ja rakkaudella neulotut vaatteet.

Jostain syystä bloggaajakunta tuntuu tässä asiassa jakautuvan. On niitä, jotka mielellään esittelevät neuleensa, mutta joilla ei ole syystä tai toisesta mitään halua sen kummemmin kertoa pukeutumisestaan tai ajatuksiaan vaikkapa muodista. Ja on niitä, jotka kyllä avoimesti paljastavat vaatekaappinsa sisällön, mutta jotka joko eivät ole innostuneet tarttumaan puikkoihin tai sitten eivät vain halua tuoda neulomuksiaan julkisuuteen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten käsityöt ja pukeutuminen olivat paljon voimakkaammin toisiinsa liittyviä.

Missä lie on syy? Vika ei voi mitenkään olla siinä, etteikö neulebloggaajien tyyli kestäisi päivänvaloa. Meitäkin on kyllä moneksi ja osaa kiinnostaa pukeutuminen enemmän kuin toisia ja jotkut jaksavat panostaa ja toiset eivät. Eikä vika ole siinäkään, että tyylibloggaajissa olisi vain tyyppejä, jotka ovat täysin peukalo keskellä kämmentä.

Ei sillä, pidän kyllä monista neuleblogeista ihan semmoisenaan. Samoin muutamista muotiblogeista. Niissä sinänsä ei ole mitään valittamista. Minä vain kaipaisin lisäksi niitä yhdistelmäblogeja. Jos joku sellaisia tietää, saa ehdottomasti vinkata minulle!

Tämä neule/muotiblogien puute tai ainakin vähäisyys taitaa olla osa koko sitä ilmiötä, joka on erottanut käsityöt ja muodin. Käsityön harrastajat tietävät vähän muita paremmin, että neulominen voi olla muutakin kuin jotain muodottomien sukkien väkertämistä, mutta hyvin suuri osa ihmisistä tuntuu pitävän käsityöharrastusta lähinnä jonain piiperryksenä. Vaikka neulominen on harrastuksena viime vuosina lisääntynyt, löytyy silti vielä niitä, jotka pitävät koko hommaa vain mummojen juttuna. Tai jonain vähän huvittavana touhuna, jonka tuloksena on lähinnä epämääräisiä, käyttökelvottomia lirukaulaliinoja.

Minusta on omituista, että vaatteiden tekeminen ja vaatteiden käyttäminen on eristetty täysin eri maailmoihinsa. Ikään kuin ne eivät varsinaisesti edes liittyisi toisiinsa.

Eilen vihjailin siitä eräästä projektista, josta olen ollut viime päivinä hyvin innoissani. Kyseinen projekti liittyy vähän tähän aiheeseen. Nimittäin siihen, miten haluan tuoda neulomista ja muotia hiukan lähemmäksi toisiaan.

Ei, en ole aikeissa itse muuttaa blogini sisältöä muotiblogimaisemmaksi – minä kuulun niihin neulojiin, jotka eivät ole juuri tyyliinsä panostaneet, valitan. Enkä toki aio yrittää painostaa ketään muutakaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja vaihtamaan bloginsa sisältöä.

Mutta minulla on yksi vähän toisenlainen idea. Ei ihan uusi, mutta uudella otteella.

Siihen ideaan liittyy muuan mahtava tyyppi, jolla on aivan mielettömän hieno pukeutumistyyli ja, kuten osoittautui, myös halua auttaa kohentamaan neulomisen imagoa vielä vähän lisää. Hän onkin henkilö, jolle itselleen ei ompelukone ole aivan vieras ja joka tuntuu arvostavan toistenkin osaamista.

Päättelytyötä ja lisää cliffhangereitä

Vaikka lankojen päättely on ehkä suurin piirtein tylsintä maailmassa, ja vaikka sormikkaissa sitä riemuahan riittää, vakuutan että en ole tällä kertaa tahallani venyttänyt urakkaa. Minä vain olen autuaasti unohtanut. En nytkään tarttunut neulaan riemusta kiljuen, mutta tässähän tämä homma menee. Tylsää, sitä se on, sitä en voi kieltää, mutta ei sentään vastenmielistä. Ja kieltämättä minua jaksaa motivoida ajatus siitä, että sormikaskelejä on ainakin minun ääreisverenkierrollani varustetulle ihmiselle vielä hetkeksi. 

Minulle vihjaistiin jokin aika sitten, että voisin koittaa levittää neulomisintoa vähän muillekin. Jäin pohtimaan, tursuanko tosiaan ideoita ja innostusta, niin kuin väittämä kommenttiboksissa kuului, vai olenko vain onnistunut säteilemään jotain valheellista reippautta. Tajusin itseni yllättäen, että kyllähän täällä tosiaan ideoita piisaa. Ja halukkuutta toteuttaa. Jokin flow tai sellainen iskee aina kun saan hetkenkin rauhan. 

 

Ehkä tällä kertaa lankojen päättelemisen unohtaminen kertoo juuri siitä. Että niin paljon on mielessä ja meneillään, että ei kaikkea voi muistaa. Koska mielessä ja meneillään on tosiaan paljon. Jotain todella mielenkiintoista.

Sen takia olen jaotellut neuleeni. Toiset ovat niitä, joita teen rentoutuakseni ja muuten vain. Toiset ovat niitä, joilla on jokin tavoite. Esimerkiksi kuten Sannan takki, tai juuri nyt sen oma kappaleeni. Tähtäimessä on myyntiin tuleva neuleohje. Sitten on toisaalta ne keväiset Twisted Flower sukat. Niitä on vain niin kiva neuloa. Malli ja väri... ah! (Uteliaille tiedoksi, että lanka on Wollmeise Twiniä värissä Zarte Knospe. Juu, olkaa vain rauhassa kateellisia.)

Mutta miten jakaa tätä intoa muille? Kas sen kun keksisi. Auttaako se, jos joka neuleen kanssa vain hehkuttaa - heiluttelee kuvia muiden nenän edessä onnellisesti rallatellen? Vai onko se nimenomaan ärsyttävää? Yleensä aivan ylenmääräiset ihkutukset ja vouhotukset saavat vastareaktion aikaan. Ainakin minussa. Ja tiedän että eräissä muissakin. Sellaisissa henkilöissä, jotka ovat joskus nuoruutensa hulluudessa kieltäytyneet lukemasta Ylpeys ja ennakkoluuloa vain koska minä sitä niin suuresti suosittelin. (Tiedät kuka olet!)

Jos jollakin on muuten syystä tai toisesta kyseinen kirja lukematta, niin piru vie nyt luette! Tämä on käsky.

Mutta luulen, että jos innostusta voi tosiaan jotenkin toisiin tartuttaa, paras keino on vain jatkaa itse innoissaan olemista. Vaikka käskeminen on tietysti paljon hauskempaa. Mutta jostain hämmentävästä syystä harvoin kovin tehokasta. (Ehkä jos minulla olisi yhtään auktoriteettia..?)

Siispä. Tietäkää että minulla on aluillaan eräs todella mielenkiintoinen ja hauska projekti. Ja vaikka näistä cliffhangereistä jo vähän huomauteltiin, en kerro vielä mikä. Kerron pian.

Siihen asti näkemiin!

Carpe diem! Tee se neulomalla. (Tai tee se niin kuin haluat.)

Meditointi. Olen kuullut siitä olevan elämässä hyötyä. Olen aika ajoin melkein ollut yrittämäisilläni sitä. 

Muistan kuinka joskus lapsena kuuntelin ihmeissäni, kun äiti kertoi olevan ihmisiä, jotka osaavat olla ajattelematta mitään. Miten se on muka mahdollista, minä kysyin. Silloin se tuntui täydelliseltä mysteeriltä. Taidolta jota normaali ihminen ei voisi tavoittaa. Yritin. Ehkä kaksi sekuntia. Ei siitä tullut mitään. 

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että en ollut aivan täysin väärässä. Ilmeisesti meditointi ei ole ajatusten pause-nappi. Ilmeisesti se on sitä, että ajatusten antaa virrata ilman että yrittää tarttua niistä mihinkään.

Uusi käsitykseni meditoinnista kieltämättä parantaa sen lähestyttävyyttä. Ei se ehkä olekaan epäinhimillisen vaikeaa. Kenties se on jopa ihan mukavaa. 

En minä silti ole vieläkään oikein meditoinut. En ole koskaan saanut päätettyä että nyt. Nyt minä en mieti mitään vaan annan ajatusten virrata päästäen ne lipumaan ohi ottamatta niitä syyniin.

 

Eilen luin Flourish-blogista Outi Rinteen tekstin meditoinnista. Onko pakko meditoida? kysyi otsikko. No niinpä! Ja niinhän siellä sitten sanottiin. Että ehkä ei. Koska ei ihminen voi pakottautua meditatiiviseen tilaan. Ja sitä minäkin mietin. Että en minä kellosta katso sitäkään, milloin juodaan vettä. Pitäisikö sitten päätös meditointihetkestä tehdä vaikka ei olisi sellainen olo?

"Pohjimmiltaan todellinen sisäisen rauhan kokemus syntyy yrittämättä. Se voi tapahtua täysin spontaanisti silloin, kun teemme jotain, joka tuottaa irtaantumisen huolehtivien ajatusten oravanpyörästä, tunteen syvästä rauhasta ja energisoivasta onnellisuudesta."

 

Tämä yhdisti päässäni kaksi ajatusta. Jokin aika sitten aloin pohtia neulomisen rytmiä. Sitä mekaanista tapahtumaa. Joskus kun neule on oikeanlainen, kun hetki on oikea, kun minä olen sopivasti itselleni läsnä... neulominen alkaa ikään kuin virrata. Kuulostaa ehkä typerältä. Mutta siltä se tuntuu. Kädet saavuttavat tietyn rytmin, ja vaikka harvemmin koko kehon kanssa riuhdon, (sitä tapahtuu lähinnä silloin kun hermo on mennyt ja purkaminen pitää suorittaa kiukkuisen suurieleisesti), tuntuu liike ja rytmi koko silti kehossa. Sitä ikään kuin sulautuu itse osaksi liikettä. Ja ajatukset alkavat tulla ja mennä, en hetken päästä muista tai edes yritä muistella, mitä äsken ajattelin.

Vielä hitusen voimakkaampia hetkeen tempautumisia on sattunut musiikin kanssa. Niitä hetkiä on tullut vastaan harvemmin, mutta ne ovat jostain syystä olleet vielä intensiivisempiä. Koko keho on virittäytynyt kuuntelemaan ja kokemaan. Kaikki ajatukset ovat tuntuneet kuin pois pyyhkäistyiltä. 

 

Viime päivinä olen arvellut senkin olevan jotenkin liitoksissa rytmiin. Ainakin osittain. Ja sitten tajusin samaa tapahtuvan joskus esimerkiksi kävellessä. Kun liikkeeseen tulee rytmi, joka vie itse itseään eteenpäin.

 

Nyt mietin, ovatko nuo hetket olleet meditointia. Vahingossa. Usein niiden jälkeen olen tuntenut oloni kevyemmäksi. Olen myös kaivannut niitä silloin kun ne ovat olleet pitkään poissa. Jälkeenpäin, niinä hetkinäkin, olen mieltänyt ne ihan vain nauttimiseksi. 

Ehkä luovun koko meditoinnin aloittamisen yrittämisestä. Ehkä keskityn rauhoittamaan itselleni neulomishetkiä, kuuntelemaan pysäyttävää musiikkia, käymään ulkona. Ehkä minulle sopii paremmin se vanha ajatus hetkeen tarttumisesta. Tarttumisesta rytmiin.

Pyöräily, kukat ja palmikkosukat. Eli kevät.

Mietin eilen pyörälenkillä, että kun kerran tunnetusti on olemassa erilliset mahat pää- ja jälkiruualle, päteekö sama jotenkin myös käytettävissä olevaan energiaan? Joskus ei millään jaksaisi vaikkapa alkaa ruuan laittoon, mutta neulomiseen sen sijaan riittää virtaa. 

Eilinen oli varsin intensiivinen päivä. Pitkästä aikaa tuntui, että jouduin ajattelemaan ja keskustelemaan ihan urakalla. Monia asioita tuli mieleen yhtä aikaa, kaikkia piti jotenkin työstää. Päivän päätteeksi olin aivan puhki. Tuntui että en jaksa mitenkään enää yhtään ainutta asiaa, jota pitäisi jotenkin pohdiskella. Pientä tai isoa.

Niin uskomatonta väsymystä ei ole ollutkaan vähään aikaan. Mutta kumma kyllä, jokin toinen energiakanava tuntui olevan auki. Ulkona sattui olemaan nätti ilma ja niin lähdin pyöräilemään. Eikä ulkoilu tai liikunta väsyttänyt tippaakaan. Tuntui vain ihanalta vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Kun asiaa tosiaan miettii, on pakko todeta, että joihinkin tekemisiin vain on paljon enemmän ja paljon useammin energiaa kuin toisiin.

Nyt minulla tuntuisi olevan taas kovasti palmikkojen neulomiseen suuntautunutta energiaa. Niinpä puikoilla on pitkästä aikaa aluillaan yhdet Cookie A:t. Twisted Flower -sukat tuntuvat hermolevolta. Jostain syystä Cookie A sopii kevääseen, varsinkin kun mallin nimessä mainitaan kukat. Ja näkisittepä puikoille päätyneen värin...

Vappukynnet! (Joita kukaan ei huomannut.)

Tulin eilen siihen tulokseen, että vappuaatto vaatii ainakin jonkinlaisen panostuksen ulkonäköön. En jaksanut alkaa kääriytymään serpentiiniin, pukea ylioppilaslakkia enkä virkata itselleni kruunua hopealangasta, (tosin viimeisin oli jonkin aikaa harkinnassa). Päätin siis panostaa kynsiin. 

Lakkasin kynteni Kure Bazaarin Septemberillä, järjestyksessä toisella kynsilakallani. (Niin, näin ne vaan alkavat kerääntyä.) Tämä sävy on paljon huipumpi kuin vähän tysähkö Stiletto. 

Mutta ei siinä sentään kaikki. Vappuaattona pelkkä kiva väri ei riitä. Vappuna pitää olla jotain enemmän. Niin että minulla on Minni Hiiri. Tai siis oikein useampi.

Minnihiirejä! (Niinhän se taipuu?)

Vähänkö näiden kanssa on hauskaa. Lapsena olisin ollut onnesta soikeana Minni Hiiri -kynsistä. Ja nyt vähän harmittaa, että lähipiirissäni ei ole sopivan ikäisiä pikkutyttöjä, joihin voisin tehdä vaikutuksen. Sillä kuten eilen huomasin, näillä ole kovin voimakasta vaikutusta juuri kehenkään muuhun. Mikä on minusta vähän kummallista. Kukaan ei edes huomannut mitään ennen kuin lopulta turhaan odoteltuani työnsin käsiä kavereideni naamaa vasten ja sanoin: "Kato!"

No, vappukynnet ne on sellaisetkin, joita kukaan ei huomaa, jos itse saavuttaa niillä sen sopivasti leikkisän tunnelman.

Mitä tulee lakan sävyyn, kuvat vähän huijaavat. Lakka on oikeasti hitusen tummempi ja jonkin verran violetimpi kuin mitä kuvat antavat ymmärtää. (Pahuksen valehtelijat.) Minussa ei ole tarpeeksi kuvankäsittelijää siihen, että saisin oikean sävyn esille. Tai sitten minussa ei ole vain tarpeeksi kärsivällisyyttä. En ole varma, kummasta on kyse. Mutta kummin vain onkin, totean että eihän kenenkään tarvitse olla kaikessa hyvä. Minä olen kuitenkin lähes täydellinen melkein kaikessa muussa... Niin että menköön nyt tämä puute.

Huomenna takaisin arkeen. Kynnet kyllä pysyvät vielä, mutta se on vain etu.