Rocky Coast -takki pienellä purnauksella

Nyt vihdoin sain otatetuksi niitä kuvia Rocky Coast Cardiganista. Viimeksi tosiaan usean kymmenen kuvan joukosta löytyi ehkä pari, jotka eivät olleet ihan niin älyttömän suttuisia. Tällä kertaa saatiin jokunen, joista sentään saa vähän enemmän jo selvää.

malli: Rocky Coast Cardigan, Hannah Fettig

lanka: Drops Lima

puikot: 6,5 mm neliskanttiset pyöröt, jousinneuleessa 5,5 mm

langan kulutus: 680 g 

fiilis: no ihan ok

Tässä takissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ikävä kyllä takki ei lopulta ollut ihan sitä mitä odotin. Langan puolesta pidän tästä kovasti. Väri on kaunis ja sopii minulle, ainakin omasta mielestäni. Takki on myös lämmin ja mukavalla tavalla raskas - se on juuri hyvä tämäntyyppisille loppukesän ja alkusyksyn epämääräisille ilmoille, jolloin ei oikein tiedä, miten pitäisi pukeutua. Takki menee siis ulkotakkina muiden vaatteiden päällä, tai sisätakkina, jos alle ei pue paljon tai jos sisällä on viileää.

Sitten tullaankin takin huonoihin puoliin. Tai oikeastaan niitä on lähinnä yksi, mutta se on sen verran olennainen, että tuntuu paljolta. Takki valuu.

Takki valuu siis lähinnä liikkuessa ja vain kun sitä pitää auki. Ongelma tulee vastaan siinä, että malli on aukipidettävä ja eteen jää kymmenen sentin rako ilmeisesti ihan tarkoituksella. (Se siis jää, jos takki makaa tasona lattialla ihan siinä missä silloinkin kun se on päällä.) Koska ohjeistuksen mukaisesti valitsin rinnanympärykseeni nähden (tavallaan) väljän koon, saisin takin periaatteessa juuri ja juuri kiinnikin vaikka huivisoljella, mutta sen verran pingottuneesti, että minun mielestäni se näyttäisi varsin typerältä.

Takissa on siis ennen kaikkea istuvuusongelma hartioissa ja hihoissa. Esimerkiksi Zoraa voin pitää aivan hyvin aukikin ilman että se alkaa valua, koska hihat ovat kohdallaan ja sopivat. Toisaalta istuvuusogelma ei haittaisi kovinkaan paljon, jos takki olisi mahdollista sitoa kiinni. (Esim. Huldallakin on tapana valua, mutta sen kanssa käytän yleensä aina huivisolkea.)

Olen nyt kovasti pähkäillyt, mitä tämän Rocky Coastini kanssa tekisin. Jos haluaisin purkaa ja neuloa uudestaan, saisin käytännössä purkaa koko työn voidakseni muokata hihat olkapäiden kohdalta. Siinä tapauksessa taas jos haluaisin tehdä takista kiinnipidettävän, pitäisi lankaakin hankkia lisää, ja samaa värierää tuskin enää löytyy. 

Arvatkaapa muuten ärsyttääkö vähän muistella kuinka silloin takkia neuloessani hetken harkitsin, että olisin ohjeesta poiketen kuitenkin tehnyt lisäyksiä etupuolelle, mutta päädyin silti tekemään ohjeen mukaisesti, koska ajattelin, että haluan tehdä mallin mukaisen ja olla suunnittelijan työlle uskollinen. Pah. Olisi pitänyt kuunnella intuitiotani ja tajuta, että mikä toimii hoikan ihmisen päällä, ei välttämättä toimi pullealla. Tai ainakaan tässä tapauksessa minulla.

Siitä en ole aivan varma, mistä istuvuusongelmat johtuvat. Tiheyden tarkistin monta kertaa ja sen pitäisi täsmätä. Onko vika siinä, että valitsin kuitenkin koon jotenkin väärin? Vai eikö Fettig ole osannut hahmottaa isompikokoisten kädentien kokoa ja muotoa?

Hihathan jouduin neulomaan muutenkin pari kertaa. Fettigin ohjeistus kaventaa niitä oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja ilmeisesti aika moni on joutunut sumplimaan hihat uusiksi. Hihojen lopulliseen kokoon olen ihan tyytyväinen muuten, mutta niiden aloitussilmukkamäärä oli kyllä turhan vähäinen.

Mutta nyt siis... mitä tehdä? Rehellisesti sanottuna en ole erityisen innokas purkamaan takkia. Periaatteessa voisin myydä tai lahjoittaa sen eteenpäin, mutta en raskisi tehdä sitäkään. Jos sattuisin laihtuman muutaman kilon niin että läskiä lähtisi nimenomaan käsivarsista, takki saattaisi istua paremmin - tai sitten ei.

Lauantaina tein tosin sellaisen huomion, että kun aamun viileydessä olin liikenteessä päälläni kaksi takkia, piti alla oleva Zora Rocky Coastia mukavasti paikallaan. Päällimäisempi takki ei oikein päässyt valumaan, kun takkien karheus piti niitä yhdessä. Kätevää. Voisihan tätä takkia jatkossa käyttää sitten vaikka aina niin...

Pidän kyllä siitä miltä takki näyttää. Ehkä sen kanssa sitten oppisi elämään...

Mutta täytyy sanoa, että ensimmäinen kokemukseni Hannah Fettigin suunnittelutyöstä oli lievä pettymys. Olkoonkin, että vika voi olla minussakin. Ja kyllä kai suunnittelijalle voi antaa paljon anteeksi, jos malli vain on nätti. 

Mutta silti.

Ze on Zora

Muistinpa toissapäivänä yhtäkkiä erään jonnekin projektipussukan syvyyksiin hautautuneen viittä vaille valmiin villatakin, joka on jo monta kuukautta odotellut loppusilausta. Vapaapäivän kunniaksi kaivoin takin ja hihat pussista ja lähdin töihin. Ajattelin, että kun kerran alan niinkin tylsään hommaan kuin hihojen kiinnittämiseen, olisi seura tervetullutta, ja ainakin Lumoavassa Langassa tiesin sitä olevan. Muut kaverit olisivat saattaneet keksiä tekosyitä, jotta ei tarvitsisi alkaa viihdyttää minua, mutta Lauralla ei ollut pakomahdollisuuksia.

Töihin menemisestä oli hyötyä. Sain siellä juttelun ohessa ja satunnaisen asiakaspalvelussa auttamisen lomassa takin valmiiksi. Tällainen siitä tuli.

malli: Zora, Kristen Rengren

lanka: Drops Alpaca, väri 7238

puikot: 3,25 mm pyöröt

langan menekki: n. 450 g, eli 9 kerää

Mistäköhän tulee tämä minun taipumukseni unohtaa lähes valmiit neuleet aivan totaalisesti? Juu, ihan aluksi tietysti hihojen ompelu takkiin ei varsinaisesti napannut, mutta ei se nyt mitään vastenmielistäkään hommaa ole. Ilmeisesti lykkäsin sitä sen unohtamiseen tarvittavat puolitoista päivää ja siitä lähtien ei koko takkia ole ollut olemassa minun mieleni maailmankaikkeudessa.

Voi että, jos olisinkin tiennyt, miten ihana takki oli piilossa odottelemassa! Olisin kyllä pistänyt tuulemaan. Ihan vähän aikaa sitten jopa ajattelin, että pitäisiköhän tässä pian neuloa joku ohuehko villatakki, kun Huldan lisäksi minulla ei sellaisia ole. Höh, höpsö!

Ei siis sillä, kannattaa ehdottomasti neuloa joku ohuehko villatakki. Mutta tietenkin Zoran saattaminen valmiiksi oli se nopein tapa päästä tuloksiin.

Toisaalta on muuten ihan älyttömän palkitsevaa saada hetkeksi alas istumalla itselleen ihana villatakki. Kun sen kerran oli välissä unohtanut, oli se nyt aivan kuin uusi! Värikin jaksaa nyt ilahduttaa, kun sitä ei ole tuijotellut paria viimeistä viikkoa.

Tämän takin väri onkin minusta aivan mielettömän kaunis. Kuvat eivät ihan anna sille oikeutta, valitettavasti. Harmi kun sitä ei voi oikein täällä live-esittää.

Niin ja joo. Nyt niitä kuvia sitten riittää, kun asiasta annettiin minulle synninpäästö silloin muutama postaus sitten. Jos kerran ei haittaa, että samasta neuleesta on liuta kuvia, niin annetaan sitten mennä ja ihan kunnolla. Äkkiähän ne skippaa, jos ei jaksa kiinnostaa.

Muuten, kuvissa esiintyy myös minun ihanin ja paras (siinä missä myös ainoa) pikkulaukkuni. Ostin tuon Lumin laukun vuosi sitten Fashion Stock Sales -tapahtumasta huimaan alehintaan ja olen ollut harvinaisen tyytyväinen ostokseeni. Minua voisi siinä mielessä sanoa laukkufriikiksi, että ihailen kovasti kauniita laukkuja ja haaveilen melko kalliista sellaisista. En kuitenkaan varmaan täytä nimityksen kriteerejä, sillä en itse asiassa omista montaa laukkua enkä pidä sitä kovin tarpeellisenakaan. Inhoan jatkuvaa laukkujen vaihtelua ja tavaroiden olemista aina juuri siinä väärässä, niin että käytän joka tapauksessa aina vain yhtä ja samaa. Tällä hetkellä tosin kahta, yhtä isoa ja tuota pientä. Minulla on Systeemi. Se toimii.

Ja palatakseni taas takkiin, voisin yhdeksi sen parhaista puolista nimittää istuvuuden. Kuvissa hihat eivät kylläkään näytä istuvan maailman parhaimmalla tavalla, mutta kyllä ne tosiasiassa hyvältä näyttävät. Ja mikä tärkeintä, pysyvät päällä. Tätä takkia voi huolettaa pitää auki ilman että se lähtee valumaan hihoista ja tippumaan pois päältä - asia mitä ei voi sanoa Rocky Coast Cardiganistani, valitan. (Siitä lisää joskus myöhemmin, nyt on sekin takki kunnolla kuvattuna.)

Vaikka lopputulokseen olenkin supertyytyväinen, täytyy kyllä sanoa, että alhaalta ylöspäin neulominen ei enää ole minulle mitään herkkua. Kun on neulonut parit puserot raglanhihaisena ylhäältä alas ja tutustunut Tuulian TTS-metodiin, tuntuu jo, että asiat voisi tehdä helpomminkin. Melkein koko neulomisprosessin ajan pysähtelin mittailemaan ja tutkailemaan takin alkua ja märehdin sitä, mahtaako se mennä päälle. Se tunne ei ole mukava, ja kun sattuu tietämään, että ilmankin sitä voi puseroita neuloa, alkaa tuntua vähän turhauttavalle.

Onneksi takki joka tapauksessa onnistui. Isojen mallitilkkujen neulomisesta ja pienoisesta laskemisesta oli kuin olikin hyötyä. Niihin sinänsä voi kuitenkin melko paljon luottaa. Vaikka aina voi tulla yllätyksiä.

Alpakka materiaalina on tietysti paljon parjattu venähtämisensä vuoksi. Saa nyt nähdä, miten tämän takin kanssa käy, pysyykö kuosissaan vai ei. Toki tämä on jo kasteltu ja venytelty kuivumaan, minkä ennen neulomista tein mallitilkullekin, niin että ehkä pahin venyminen on nyt saatu alta pois. Mutta katsotaan. Saanpahan ainakin nyt tietää, auttaako mallitilkkuilu alpakan kanssa tarpeeksi, ja osaan ehkä jatkossa neuvoa asian suhteen asiakkaitakin.

Jos ei muuta, alpakka on ainakin ihanan lämmintä.

Ihan vähän vielä niistä nutturoista

Noniin, menin ja ostin sitten sen nutturavalkin. Tai oikeastaan kolme.

Kolme siksi, että minä pidän myös kahden nutturan kampauksista. Ja kahden nutturan kampaukseen tarvitsee vähän pienemmät nutturat. Ostin siis yhden ison ja kaksi keskikokoista.

Glitterin myyjä oli varsin tehokas. Minun asenteeni pieniä, ahtaita ja suosittuja kauppoja kohtaan on aika yksinkertainen: minä en pidä niistä. Alan ahdistua, jos minua koko ajan tönitään, jos tönin koko ajan muita, jos en saa katsoa mitään rauhassa ja jos meinaan aina kääntyessäni vetäistä hyllyllisen tavaraa alas. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä nopeammin sisään astumisesta saan haluamani asiat ostettua ja itseni ulos kaupasta, sen tyytyväisempi olen. 

Tämänpäiväinen myyjä, joko aisti välittömästi minun asennoitumiseni tai toimi muuten vain aivan täydellisesti. Hän tarjosi heti apua ja opasti minut valkkien luo. Hän katsoi hiuksiani ja osasi neuvoa, minkäkokoisia valkkeja tarvitsen ja ohjasi minut nopeasti kassalle, missä möi vielä pompulat ja pisti jonkin leimakortin mukaan. Mukavaa ja tehokasta. Olin parissa minuutissa ostoksineni ulkona ovesta. En voi kuin toivoa itse olevani yhtä hyvä työssäni arvioimaan asiakkaiden mielentilaa ja tarpeita.

Kotona pistin heti kampausta pystyyn ja kuvasin minuutin kestäneen ankaran työskentelyn tuloksen, jotta voisin esitellä sen täällä. Nämä valkit tosiaan olivat helppoja käyttää. Ensimmäinen kampaukseni niillä onnistui loistavasti. Toki nuo irtohiukset sun muut olisi varmaan jonkun mielestä tarkoitus laittaa pinneillä vähän siistimmin, mutta minä tiedän, että minun tukkani näyttää joka tapauksessa puolen tunnin päästä homssuiselta, koska sellainen minä vain olen. Sisäinen homssuus puskee aina ennen pitkää läpi.

Vika voi olla siinä, että minä en mielelläni käytä arkikampauksissani hiuslakkaa enkä mitään muitakaan aineita. Olen liian laiska sellaiseen, minkä lisäksi en ole ihastunut leikkimään jatkuvasti kaikenmaailman töhnien kanssa. Vähentääpähän ainakin vähän minun kemikaalikuormaani, kun jätän muotoilutuotteet vähemmälle.

Löysin yhden kaapin perukoilta pari joskus muinoin virkkaamaani kukkaa. En muista, teinkö ne ohjeesta vai omasta päästäni, mutta aika peruskukkaset ne on. Lankana on muistaakseni Novitan 7 veljestä ja Sandnes Garnin Kitten mohair.

Kukkasista tuli niin kivat hiuskorut, että jotain vastaavia voisi virkkailla lisääkin. Niiden avulla voisin ehkä piristää tylsähköä pukeutumistyyliäni.

Miltäs näyttää? Itse pidän niin nutturoista kuin kukkasistakin.

Niistä nutturoista

Kun tämä nuttura-asia nyt tuntuu kiinnostavan muitakin kuin minua, ajattelin vinkata pitkähiuksisille vielä parista hyödyllisestä sukkanutturavideosta. Itselläni on tällaiseen hitusen liian lyhyet hiukset, mutta sitten joskus jos pituutta taas on enemmän, voisin minäkin kokeilla. Käykääpä kuitenkin Neulistit sun muut tsekkaamassa esim. tämä Pupulandiassa ollut ohjeistus tai sitten tämä englanninkielinen mutta selkeä video youtubesta. Samaa asiaa molemmissa, mutta jälkimmäisessä oli aloitus minusta helpompi.

Ei mulla muuta.

Takkeja siellä ja täällä

Tänään on ollut hissuksinen ja vetämätön, mutta mukava päivä. Vaikka tuntuu, että väsymykseltäni en ole saanut mitään aikaiseksi, on tänään oikeastaan kuitenkin tapahtunut kaikenlaista. Viiden tunnin työpäivän aikana keitin kahvit ja rikoin yhden puikon. Lueskelin kehräämisestä ja langoista, joita on tulossa syksyllä kauppaan. Palvelin tietysti asiakkaita.  

Työpäivän jälkeen menimme Lauran kanssa ulos viimeinkin kuvaamaan hänen jo aikaa sitten valmistunutta villatakkiaan. Se reissu meni hyvin. Kävimme meillä hakemassa järkkärin, otimme minun Rocky Coastini mukaan, menimme ulos ja etsimme kivan kuvauspaikan. Huomasimme, että kamerasta on akku lopussa. Palasimme meille, etsimme jonkin aikaa pokkaria ja sen löydyttyä palasimme takaisin ulos. Pokkariin sentään hoksasin tonkia patterit ennen ulos menoa. Mutta unohdin sisälle sen Rocky Coastin. 

 

Kotona sitten huomasin, että monta hyväksi luulemaani kuvaa onkin koneelta nähtynä ihan sumeita. En enää osaa käyttää pokkariani(kaan)! On joukossa onneksi muutama onnistuneempikin otos, ja Laura esittelee ne jossain vaiheessa Sekaisin silmukoista -blogin puolella. Tässä pari sniikpiik-kuvaa.

 

Kuten sanottua, ei niin järin terävää.

Päästyäni Laurasta eroon... ei kun siis ollessani hetken itsekseni, söin ruuan ja istuin rättiväsyneenä sohvalla neulomassa aivotonta sukkaa. Ihan nukkumaan ei viitsinyt ruveta, kun vihdoin viimein olimme Sannan kanssa onnistuneet sopimaan tapaamisen ja hän oli tulossa kohta kylään. Meidän aikataulut on kyllä menneet viime aikoina niin loistavasti ristiin, että melkein on jo naurattanut, miten vaikeaa tämä voi olla. Pelkän väsymyksen takia ei huvittanut treffejä perua. Paitsi että ystäviä on tietysti kiva muutenkin nähdä, on minulla ollut Sannan villatakki jo aika pitkään siinä vaiheessa neulomista, että sitä olisi hyvä sovittaa.

Oli kyllä iloinen yllätys, että takki tuntui istuvan oikein hyvin. Tai ei kai sen mikään yllätys pitäisi olla, en minä nyt ihan summissaan ole neulonut. Mutta aina tuntuu tulevan vastaan jotakin. Ja tähänkinastinen aikaansaannos on jo muutenkin pari kertaa purettu ja uudelleen neulottu. Aluksi hihalisäykset tulivat selvästi liian tiheästi. Sitten minun ovela valesaumani sivussa näytti omaan silmääni törkeältä ja kiskoin senkin takia pitkän pätkän menemään.

Nyt näytti aika kivalta. Luulen, että asiat on hyvällä mallilla ja voin taas neuloa vapaasti. Sanna tykkäsi väristä nyt vielä enemmän kuin mallitilkkuilun saati lankakartan perusteella. Vaikuttaa siltä, että tuo väri on laajana pintana aika ihana, suorastaan tavallaan helmiäismäinen! Pintaneule toimii värin kanssa tosi hyvin yhteen, ainakin jos minulta kysytään.

Mukava kun välillä onnistumisen kokemuksia voi saada ihan keskeneräisestäkin. Voihan tässä tulla matkan varrella vielä vaikka mitä vastaan, mutta nyt fiilis takin suhteen on kyllä hyvä! Pitäisi pian kirjoitella prosessista tarkemminkin tuonne kaupan blogin puolelle. Halusin vain tulla heti vilauttamaan kuvia, kun niitä nyt kerran saatiin. 

Nyt sitten voisi jatkaa aivotonta neulomista. Tällä hetkellä siihen käy tuo takkikin, se on nyt vaiheessa, jossa on kohtalaisen selvät sävelet. Nyt on tärkeintä, että saan hetken olla rennosti ja mitään miettimättä.

Vielä viimeinen huomio: Sannan nuttura oli ihana! Nyt kun omat hiukseni ovat pitkästä aikaa taas niin pitkät, että niistä juuri ja juuri saa nutturan aikaiseksi, olen jotenkin fiksoitunut kaikkiin nutturajuttuihin ja koittanut miettiä, miten saisin omastani mahdollisimman siistin. Aamulla töihin mennessä ihailin yhden ohikulkevan tytön nutturaa niin kovasti, että meinasin kävellä suoraan lyhtypylvääseen. Ehdin väistää sen noin kaksi senttiä ennen yhteentörmäystä. Hupsis!

Kevyttä elämää

Miksi, oi miksi, on aivan ylivoimaisen vaikeaa siirtää kuvia kamerasta tietokoneelle? Osaako joku kertoa? Olen taas muutama päivä sitten räpsinyt muutaman huikaisevan taideteoksen ja olisin samaan syssyyn kirjoittanut tänne kaikkea ylevää ja älykästä, niin kuin aina, mutta ajatuskin piuhan kytkemisestä kameran ja tietokoneen väliin tuntui uuvuttavalta. 

Tietysti minulla on aina tapana ottaa sata kuvaa, joista kolme on onnistuneita, tai ainakin tarkoituksiinsa käypiä, mutta sen verran samankaltaisia, että ei niitä kaikkia viitsisi esitellä. Sitten pitää tietysti uhrata aikaa siihen järisyttävän merkitykselliseen puuhaan, jossa vertailen näitä keskinkertaisia kuvia toisiinsa ja vatvon, mikä niistä on paras. "Hmm, tässä on hitusen parempi valo... mutta tässä toisessa taas tuo yksi säie näkyy vähäsen terävämmin."

Lopputuloksena on tietysti turhautuminen, jonkun kuvan randomilla valitseminen ja se, että kukaan ei huomaa eikä tiedä mitään. Koska ei täällä kovin moni katso kuvia valokuvina, tai niin ainakin oletan. Täällä pointti on sisällössä. Minkä lisäksi lukijoiden on paha arvioida, olenko valinnut kolmen onnistuneehkon kuvani joukosta parhaan, koska niitä kahta muuta ei esitellä.

Paitsi että usein oikeasti esitellään. Jostain syystä itseäni raivostuttaa kovasti se, että en malta olla pistämättä joka postaukseen kymmentä kuvaa, joissa ei oikeastaan ole mitään eroa toisiinsa nähden. Ehkä joku puolen asteen muutos kuvakulmassa.

Olkoon. Koitan hyväksyä itseni kaikkine puutteineni ja kotkotuksineni. Tällä kertaa halusin vain kertoa, että aion pian, tai joskus, neuloa Color Affectionin. Olen onnistunut kehittämään Wollmeisen metsästystaitojani ja saanut kokoon kolme kivasti yhteensopivaa väriä. En ole niistä ihan sataprosenttisen varma, vaan vatvon tuntemuksiani, koitan kuunnella intuitiotani ja odotan jotain taivaallista merkkiä siitä, että värivalinnat ovat oikeat. Koska olisihan ihan kauheaa vain tehdä - siis ilman että ensin kriiseilee siitä, onko väriyhdistelmä täydellinen ja sopiiko se tähän elämäntilanteeseeni.

Sitä voisi kuvitella, että ihmisellä olisi tärkeämpääkin ajateltavaa. 

Toisaalta parempi näin. Olen nähnyt viime aikoina taas paljon unia ja tajunnut, että alitajuntani prosessoi edelleen aika raskaita asioita. En ehkä jaksaisi, jos en hereillä ollessani saisi miettiä jotain paljon kevyempää. Ja toisaalta voisiko pienten valintojen pohdiskelu olla heijastusta siitä, että isot valinnat mietityttävät enkä ole ihan varma elämän suunnasta? 

Kaipaan ennustajan kykyjä.

Elämää on mukavasti keventänyt ja piristänyt neulelehden kolahtaminen postiluukusta. Uusin Interweave Knits oli sitä paitsi nyt toista kertaa putkeen sisällöltään aika kiva, ja moni neule oli mieleeni. Eikä vähiten kansikuvaneule.

Itse asiassa tulin jo vahingossa aloittaneeksi sukat uudesta lehdestä. (Ja ihan oikeasti, vahingossa, ei sitä muuten voi kuvailla. Selitän myöhemmin.)

Ja niin muuten, nyt vihdoin ensimmäinen varsinainen kunnon lankasatsini on valmis! Hypistelen vyyhtejä ja mietin, miten pian raskisi alkaa neuloa. En ole vielä päättänyt, kumpi pääsee ensin puikoille CA vai omalankahuivi. Saapa nähdä.

Pientä mutta suurta

Olen pari päivää haudutellut tätä postausta, kun on tuntunut, että nyt ei vain irtoa juttua siinä missä pitäisi. No, sanainen arkkuni ei ole kai auennut vieläkään, mutta antaa mennä. Olisin vain halunnut kirjoittaa jotain lennokasta, runollista, hauskaa tai kaunista, koska esittelen nyt sellaisen neuleen, joka on aika merkittävä. Ensimmäinen neuleeni itse kehräämästäni langasta.

Pienet vauvan sukat. Nopeastihan ne olivat valmiit. Ja lankaa niihin meni 15 grammaa, mikä oli kyllä vähän huonosti optimoitu, koska sitä olisi ollut 20. Nyt täällä pyörii pieni viiden gramman nöttönen, jolle en kyllä taida keksiä hirveästi mitään tekemistä.

Itsekehrätystä neulominen tuntui jännältä. Tietenkin lanka oli aika paljon epätasaisempaa kuin teolliset langat. Ja varmaan epätasaisempaa kuin viimeksi valmistunut lankani. Tämähän olikin harjoitusvilloja. Oli se silti minun mielestäni varsin onnistunut, ja vaikka pikkusukista tulikin hitusen eri kokoiset, ei niissä ole pahemmin havaittavissa epätasaisuuksia. Ei ainakaan minusta.

Tosin näin viime yönä unta, jossa joku tutki sukkia ja näytti niistä kaikki pahkuraiset ja epätasaiset kohdat, mutta kehui, että pitsikuviossa ne eivät niin paljon näy. Ilmeisesti minulla on aika hyvä itsetunto, kun alitajuntani synnyttämät ihmiset käyvät haukkumaan.

Ihan hyvät sukat ne on. On on.

Tykkään niistä ainakin itse. Ja saajakin vaikutti pitävän. Tai eipä ainakaan nakannut niitä kasvoilleni sanoen, että opettele ensin kehräämään.

Löytyy tästä maailmasta vielä kohteliaisuutta.

Sain pari päivää sitten tuon puna-violetin bfl-silkin vihdoinkin kerratuksi. Juuri äsken sain sen kasteltua ja pistettyä kuivumaan. Nopeus ei täällä päätä huimaa. Huimaa ilmankin.

Toivottavasti saan kuitenkin pian aloitettua tuosta huivin! Jee jee!