tiistai 28. syyskuuta 2010

Neulomushistoriaani

Kopioitu aiemmasta blogista.

23.09.2010 - 08:22

Hupsista, kohtahan on viikonloppu. Kylläpä se tulikin yhtäkkiä. Yleensä se kuluu äkkiä, mutta joskus voi käydä näinkin.

Tämä nyt tarkoittaa muutamaa asiaa, joiden kanssa alkaa olla vähän kiire. Ensinnäkin minun pitäisi leipoa kakku. Tai kaksi. En ole muuten aivan varma. Yksi ainakin. Eräisiin 100-vuotisjuhliin...

Toisekseen tajusin, että SYTYCK -haastehan jaetaan kohtalaisen pian. Luulisin, että haasteen emolla on kohtalaisen hyvä käsitys siitä, mitä olen tehnyt, ja ainakin käsitys siitä, mitä olen väittänyt tehneeni, mutta nyt tajusin, että haasteen kannalta olennaisia tietoja kenties puuttuu. Muutama muu haasteeseen osallistuja, tanssija niin sanotusti, on kirjoitellut ylös vahvoja ja heikkoja lajejaan, kun taas minä olen kertonut vain siitä, mihin itse ilmoittauduin.

Pääasiassa minun täytynee tuoda tiettäväksi se, että vaikka balettia ei blogini puolella ole pahemmin harrastettukaan, pitsihuivien virkkailu ei ole minulle suinkaan täysin vierasta. Minulla on olemassa yksi päättelyä vaille valmis Aeolian, yksi lankakerän selvittelyä ja seuraavaan kaavioon siirtymistä vaille valmis Haruni (Ravelry-linkki), ja sitten yksi Modan ohjeella tehty ei-niin-ihmeellinen huivi.

Pidän ohuesta langasta ja neulon sillä mieluummin kuin paksumalla, joskin vaihtelu on tässäkin asiassa joka tapauksessa mukavaa. Eikä minua sinänsä haittaisi, että haasteekseni määrättäisiin baletti, mutta en tiedä, onko se enää tässä vaiheessa minulle erityinen haaste. Ehkä jos pitäisi pitsiä neuloessa samalla ihan oikeasti vetää muutamia balettiaskelia. (Tosin kaikista alkeellisimmat balettiaskelet minulta ehkä taipuisivat, jos vähän aikaa muistelisin, sillä uskokaa tai älkää, olen ihan oikeasti harrastanut balettia kahteenkin otteeseen, joskin molemmilla kerroilla ihan tosi vähän aikaa.)

Tämän balettiteeman lisäksi minun täytynee painottaa, että vaikka Broadway on kiehtonut jo pitkään, blogi kertoo siinä asiassa totuuden, enkä ole yhtä ainutta kirjoneuletta ikinä neulonut. En koskaan. Koko ajan on suunnitelman ja aikeen tasolla kyllä, mutta jotenkin yhdellä langalla toteutettavat neuleet kiilaavat aina jonossa ohi. Myönnetään, olen pelkuri. Entä jos langat sotkeutuvat? Entä jos teen liian kireää? Tai liian löysää? Ja olen surkea? Tosin hassuja pelkoja, en ole vielä neulonut mitään, mitä en olisi osannut... Kuulostaa ehkä itserakkaalle, mutta en kyllä tosissaan tajua, miksi en lopulta osaisi.

Sitten vielä yksi asia. Ilmoittauduin, kuten olen aiemmin kertonut, tangoon, joka kieltämättä on kaikin puolin oma lajini, mutta yksi mielenkiintoinen yksityiskohta siihen liittyen: en ole aina hallinnut tangoa. Itse asiassa ollenkaan. Joskus muinoin pelkäsin ohjeita kuollakseni. Olin aivan vakuuttunut siitä, että minulla ei ole minkäänlaisia kykyjä ja lahjoja ymmärtää sen enempää sanallisia ohjeita kuin kaavioitakaan. Neuloin ala-asteikäisenäkin jonkin verran, mutta en osannut tehdä sukkia tai lapasia, neuloin vain kaulahuivia ainaoikealla. Yläasteella käsityötunneilla meidän oli kuitenkin pakko tehdä ohjeesta, ja minä valitsin palmikkopipon, jonka kanssa suoriuduin niin hyvin, että sain piposta kympin ja virikkeen kokeilla vähän enemmän ohjeita. Löysin sitten jostain ihan kivan neuletakin ohjeen (siis ihan kivan silloin, ei nyt, kamalan näköinen viritys) ja aloin neuloa sen mukaan. Ja siihen se sitten taas lopahtikin.

Sen jälkeen en koskenut ohjeisiin muutamaan vuoteen. Lukiossa neuloin pari hametta aivan oman pääni mukaan. Ei mitään erityistä koreografiointia, simppelit A-linjaiset hameet, toinen yksivärinen violetti, toinen kaksivärinen punamusta, kun lanka loppui kesken. Ja Seitsemää veljestä tietysti.

Lukion jälkeen uudessa opiskelukaupungissani kämppikseni (seikkailee nykyään nimellä ex-kämppis) opetti minut virkkailemaan pipoja ja niihin koristuksa. Kyse ei tietysti ole neulomisesta, mutta mainittakoon nyt tästäkin tässä välissä.

Tässäkään touhussa ei tietty ohjeita kaivattu. Kavennukset tehtiin oman arvion mukaan. Siitä tosin johtuu, että tässäkin kuvassa esiintyvä pipo on himpun verran liian suuri. Se on toinen syy sille, miksi pipoa ei tule käytettyä. Toinen taas on se, että pipo on Seitsemää veljestä. Kutittaa.

Itse keksien virkkaamisesta innostuin sen verran, että tein käyttööni myös baskerin. Se on sekin kutittava, samaa lankaa kun on, mutta olen silti sitkeästi käyttänyt sitä melko paljon, koska pidän siitä.

Baskerin ohella yhtä huonosti kuvasta erottuu virkattu huivi, joita innostuin tekemään, niitäkin huikean luovasti omasta päästäni (kun ketjunsilmukoiden virkkaamiseen tarvitaan oikein erityistä luovaa neroutta) joskus pipojen ja baskerien jälkeen.

Vasta tämän kauden jälkeen elämääni astuivat neuleohjeet. Tilasin Modaa, mutta siitä ei oikein ikinä tullut mitään tehtyä (yksi surkean epäonnistunut kokeilu kylläkin), mutta Garnstudion sivut löydettyäni avautui uusi maailma. Ohjeistahan saattaa olla hyötyäkin! Sitä kautta löytyi askel kerrallaan muukin netin ihmemaailma ja kasoittain hienoja ja toteuttamiskelpoisia ohjeita. Ja sen jälkeen en ole tieltä poikennutkaan. Ohjeet ovat olleet johtotähtiäni. Niistä ei olla luistettu.

Paitsi kerran. Siitä osoituksena allaolevien kuvien tunika. Aloin tehdä raglanhihaista paitaa ylhäältä alaspäin innokkaana oppimaan uutta, kun yhtäkkiä hoksasin, että alkuperäinen malli ei ehkä olekaan se kaikista imartelevin päälläni.

Tällainen siitä tuli, ja täytyy myöntää, ettei tuokaan mallin muokkaaminen ihan kauheasti vaatinut. Rinnan muotoilut lähinnä ja vähän jotain helmassa. Tietty muutin neulepinnan helmineuleeksi rinnan alta alaspäin, mutta sekään ei vielä mitää järjettömän suuria koreogravisia taitoja vaadi...

No, tässäpä jonkin verran minun tarinaani. Tyypilliseen tapaan liian pitkästi laverreltuna ja tylsin ykstiyiskohdin höystettynä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti