torstai 25. heinäkuuta 2013

Menneisyyden oppeja

Nyt kyllä kaipaisin pientä piristystä. Tänään ei ole ollut mikään elämäni tervein päivä ja tottakai siihen päälle kävi niin hyvä mäihä, että naapurilla on nyt illan ajan ollut parvekkeella meneillään jotkut tupakkabileet. Helpottaa oloa kummasti. Ulkoa kantautuva pulina ei kyllä haittaisi mutta tuo kokoaikainen tupakan haju ei saa minua suoranaisesti hihkumaan.

Viime postauksen paasaamisfiilis on jostain syystä jäänyt päälle ja vähän kaikki asiat ovat saaneet minut vaahtoamaan. Eilen illalla ennen nukahtamista pyöri päässä joku lapsellinen inttämiskeskustelu, jota olin erehdyksessä mennyt netissä lukemaan. Olisi tehnyt mieli istuttaa kaikki keskustelijat riviin ja kertoa heille, miten asiat oikeasti on. 

Koska negatiivisten ajatusten virta on tällä hetkellä aivan kohtuuton, yritän piristää itseäni ja toivottavasti teitäkin muutamalla otteella vanhasta päiväkirjastani. Eilen lueskellessani ekaluokan tuotoksiani tuntui nimittäin hetken siltä, että kaipa elämässä jokin pointti kuitenkin on.


Havaitsin, että olen joskus muinoin ollut oikea tarinankertoja ja hallinnut draaman kaaren ihan luonnostani. Jos oikein harjoittelen, voisin ehkä jälleen saavuttaa osan tuosta taianomaisesta kyvystä.


Hetkeen keskittymisessä olen selvästi ollut oikea mestari. Nykyään sitä valikoi, mikä on muka tarpeeksi hienoa ylöskirjattavaksi ja siksi todellinen läsnäolo puuttuu. Tätä täytyy treenata. 
 
(Ajatusten pyöriminen oman navan ympärillä on kylläkin säilynyt, joskaan ei ehkä ihan noin konkreettisena. Mutta muuten siinä suhteessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia.)

Päiväkirjasta löytyi muuten todiste sille, että vuodet olivat lapsuudessani pidempiä kuin nykyään. 


Niinhän minä olen muistellutkin. Jokin ovela salajuoni tai -liitto on sen takana, että ajan väitetään olevan resurssina sama aina ja kaikille. Todellisuudessa kuukausista vain tiputellaan koko ajan päiviä pois. Tiesin sen.

Tosin täytyy myöntää, että olen oikeastaan ihan tyytyväinen siihen, että joulukuu ei enää nykyään kestä yli neljääkymmentä päivää. Joku raja se on vuoden pimeillä ajallakin.

Lapsena sitä muuten kehittyi koko ajan. Uusia taitoja vain karttui. Ensimmäisen päiväkirjan aikana opin kirjoittamisestakin vaikka mitä. Tikkukirjaimet vaihtuivat loppupuolella tekstaukseen. Mutta mikä tärkeintä, opin huutomerkin käytön!


Huutomerkin ehkä hienoin ominaisuus on se, että sitä voi käyttää vaikka joka lauseen lopussa! Nimittäin mikä tahansa asia muuttuu huutomerkin kanssa paljon merkittävämmäksi! Eikö totta! Ja miksikäs ei! Koska onhan elämässä paljon huutomerkin arvoisia asioita!

Nyt menen iltapalalle. Meinasin kirjoittaa loppuun jotain älykästä! mutta en viitsinyt!


(Ehkä tästä vähän piristyi. Toivottavasti joku toinenkin. Kaivetaan se sisäinen lapsi esiin aina välillä.)

4 kommenttia:

  1. Vaikka ilmeisesti et haluaisikaan, että tunnustan seuraavani blogiasi, niin sanon silti että jee! Tykkäsin! Jee! Jee! Kivaa! Sittemmin aikuistuneiden lasten kirjoituksia on aina mukava nähdä! Oikeiden lasten kanssa tällaisiin teksteihin pitää suhtautua liialla kannustavalla vakavuudella ja arvostuksella, mutta entisten lasten kanssa niihin saa suhtautua tasan sellaisella huvittuneella iloisuudella millä niistä saa eniten irti. Jee!

    (Ja kyllä minä noista kukkakynsistä ja neuleistakin pidän, joskin ehkä lähinnä akateemisesti koulutetun kulttuurintutkijan etäännytetyllä mielenkiinnolla itselle muuten kovin vierasta alakulttuuria kohtaan.)

    VastaaPoista
  2. Hyväksy- ja sen jälkeen toimi. Mitä tahansa läsnä olevaan hetkeen sisältyykään, ota se vastaan niin kuin olisit valinnut sen. Toimi aina sen kanssa yhdessä, älä sitä vastaan. Tee siitä ystäväsi ja liittolaisesi, älä vihollista. - Eckhart Tolle

    VastaaPoista
  3. Kiitos, tää oikeasti piristi :D Mulla oli lapsena niin kauhea käsiala, etten saa siitä mitään selvää, vaikka onhan nuo päiväkirjat yhä tallessa. Lapsena kaikki oli niin ihanan yksinkertaista, huoh.

    VastaaPoista
  4. Ihana, kylläpä nauratti, ihan kuin omia päiväkirjoja :D Hihii!

    VastaaPoista