Kissan hännän nostoa

Höm höm... olen vähän miettinyt, että kehtaako tätä täällä mainitakaan, etten vain liian pöyhkeileväksi alkaisi, mutta pakko kait se on, kun kummiskin niin otettu olen. Minun pieni, vaatimaton Kirahvintäplähuivini on saanut odottamatonta huomiota eräässä astetta seuratummassa neulontablogissa. French Press Knits esittelee kahdeksan neuleohjetta, joille povaa Ravelry-menestystä, ja minun oma esikoisohjeeni on yksi näistä kahdeksasta. Olen asian johdosta aivan hämmennyksissäni ja punastelen.

Eräs epäsuomalainen nainen Ravelryssä kertoi aikovansa neuloa minun Kirahvintäplähuivini, vaikkei osaakaan sanaakaan suomea. Hän aikoi käyttää Google translatea ja opetella onteloneuleen youtube-videoista. Sanoin hänelle ensin, että eiköhän se onnistu, sillä malli ei ole mitenkään erityisen monimutkainen. Kuitenkin sitten jonkun viestin hänen kanssaan vaihdettuani ja jotain asioita surkealla englannin kielelläni tarkennettuani päädyin kääntämään ohjeeni englanniksikin. Rustailin sitten pdf:n, joka on nyt Ravelryssä ladattavissa. 

Ohje ei ole kuitenkaan sentään pelkästään minun englannin taitojeni varassa. Tutkiskelin muutamia englannin kielisiä ohjeita ja tarkistin, millä tavalla mikäkin on yleensä tavattu ilmaista, ja koottuani ohjeen näillä aineksilla valmiiksi tarkistutin sen vielä tällä kanssani jutelleella ravelryläisellä, joka amerikkalaisena osannee englantia paremmin kuin minä. (Ainakin päättelin, että kyseessä on hänen äidinkielensä.) Hän korjaili muutamia kirjoitusvirheitä ja kielioppia ja lisäsi erään huomautuksen, jonka jälkeen olin itse ihan tyytyväinen. Jos ohje on ymmärrettävä, niin sehän riittää. (Sitä paitsi kyseinen ravelryläinen sanoi, että minun englannin kieleni on parempaa kuin useiden amerikkalaisten. Hah!)

Nyt on siis tullut tehtyä jo todella paljon uutta. Neuleohjeen kirjoittamisen lisäksi tein saman englanniksi! Huh huh... minun pääparkani on ihan väsynyt vaivaamisesta, mutta ei se mitään, on nimittäin aina hauska huomata osaavansa jotain uutta, vaikka osaisi vain vähänkin.  Mutta nyt taas takaisin mummin paidan pariin.

Keväänvihreä

Mikä ihana tunne onkaan, kun pikkuhiljaa alkaakin olla taas jonkin verran energiaa! En ole koko viikolla jaksanut neuloa kuin yhteensä muutaman rivin ja nyt vihdoin saan taas nauttia lempipuuhastani.

Tällä viikolla on tuntunut tulevan lunta aika kiitettävästi. Luultavasti kaikki kevätintoilijat ovat olleet tuskissaan. Minusta on ollut hauskaa. En kylläkään ole montaa kertaa ulkona pistäytynyt, mutta yksi yöllinen kävelyretki lumessa ja tuulessa tuli tehtyä ja olihan se aika tunnelmallista. Talvitunnelmallista. Eikä minun kävelyseuralaisiakaan tuntunut lumi lainkaan ärsyttävän.

Vaikka talvessa ei mitään vikaa olekaan ja vaikka minä en vingu kevään perään, (sieltä se tulee omaa tahtiaan), nautin kyllä lisääntyneestä valosta suunnattomasti. Keväänvihreä on hiipinyt minunkin sydämeeni ja valloittanut sieltä paikan. Selvästi. 

Tällä hetkellä akuutein neuleprojektini on kuitenkin punainen. Mummin pusero. Toivottavasti se saa taas vähän vauhtia nyt kun flunssa on päihitetty. Sitä on kiva neuloa ja on hauska ajatella, että minä teen mummille jotain. Minä olen elämäni aikana saanut mummilta aika monet lapaset ja sukat ja ainakin yhden tosi siistin pipon, joka oli ylpeyteni aihe pienenä. Voinee sanoa, että mummi on puseronsa ansainnut.

Mahtava saalis!

Eilen aamulla oli mennä kahvit väärään kurkkuun kun luin Harmaata arkea -blogista melkoisen tiedotuksen. Niin kuin minä olen vanhoja muoti- ja käsityölehtiä metsästänyt ja onnistunut saamaan kamalalla vaivalla käsiini kolme. Ja nyt niitä yhtäkkiä oli jaossa kasoittain!

Sain aikamoisen saaliin hankittua. Enemmänkin olisi ollut tarjolla, mutta rahavarantoni eivät riittäneet kuitenkaan ihan mahdottomiin. Samoin kuin Outi, itken katkeria kyyneliä, kun en voinut ottaa hoteisiini kaikkia. Ja kyllähän tässä sekin kirvelee, että en ollut ensimmäisenä paikalla.

Totta puhuen olen itse asiassa onneni kukkuloilla. (Jaa, mitä, materialisti, kuka, minäkö??) Tällaisesta kultakaivoksesta en osannut haaveillakaan. Joskus se onni potkaisee. Tällä kertaa sitä paitsi flunssan muodossa. Ellei flunssa olisi tullut sotkemaan suunnitelmiani, olisin eilen ollut kaukana kaukana  poissa tapahtumapaikalta, enkä lisäksi varmaankaan olisi sattunut sopivasti hengaamaan netissä Harmaata arkea  -blogia lueskelemassa. Kiitos siis flunssalle, Outista nyt puhumattakaan!

Olen upea

Flunssaista elämääni on hivenen piristänyt Eriparivillasukka-blogin tiinaniitin minulle myöntämä The Gorgeus Blogger -tunnustus. Vaikkei näistä tällaisista blogipalkinnoista mitään maallista mammonaa kerrykään, tulee siitä sentään hyvä mieli, että jonkun mielestä olen onnistunut tekemään jotakin hyvin. Voihan sen tietenkin ajatella niinkin, että joku ei vain ole jaksanut paremman lukemisen eteen nähdä netin haravoimisen vaivaa ja on tyytynyt siihen, mihin on ensimmäiseksi törmännyt - Tiinahan (tai tiinaniit) itse asiassa suoraan myöntää tunnustuksen.. öh.. myöntämisen yhteydessä, että on lukenut tätä blogia pidempään kuin yhtäkään muuta käsityöblogia, eli siinäpä se. Mutta tietysti vain harvinaislaatuisen pessimistinen ja tympeä luonne keksisi edes ajatella tuollaista, minulla ei onneksi tullut mieleenkään.

 

"The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat."

Hihi, tekstiin sisältyy aika hauska viittausvirhe... tai ainakin oletan, että se on virhe. Vai tosiaanko pitää alkaa selvittää ketkä bloggaajat mielestään ansaitsevat palkinnon ja sitten jakaa joillekin heistä? Tiinaniit ei kylläkään kysynyt minulta, olenko minä sitä mieltä, että ansaitsen palkinnon, mutta ehkä hän on osannut lukea rivieni välistä ja piti itsestäänselvänä, että minä mielestäni ansaitsen kaiken hyvän mitä maailmalla on tarjota. 

No, eipä viilata pilkkua. Vastaillaanpa vain niihin kysymyksiin.

Milloin aloitit blogisi?

Aloitin blogini alunperin vuodatuksen puolella vuoden 2008 joulukuussa. 

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Aihevalikoimani on tuntunut supistuvan viime aikoina. Täällä bloggerin blogissani en ole juuri muusta kirjoittanut kuin neulomisesta, vaikka aiemmin bloggasin paljon ompeluksistanikin. (Niin no... en ole viime aikoina oikeastaan ommellut, että voisikohan johtua siitä?) Aiemmin on tullut kirjoiteltua myös jonkin verran vaatteista ylipäänsä, pohdittua niiden eettisyyttä ja ekologisuuttakin. En pidä mahdottomana, että jossain vaiheessa nekin aiheet palautuvat blogini aihepiiriin.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

No neulomista käsitteleviä blogejahan ei ole juuri ollenkaan... 

Tuota hmm... en tiedä onko se mikään varsinaisesti blogin erityispiirre, mutta olen huomannut, että blogimaailmassa on yleistä pyydellä anteeksi vähänkin pidempiä kirjoitustaukoja, enkä minä ole oikein koskaan kokenut sitä tarpeelliseksi. Minusta on tosi kiva, että blogiani luetaan ja lukijat sinänsä kiinnostavat minua (olisi kiva lukea useammin kommentteja, niin tietäisin minkälaiset tyypit täällä oikeastaan käyvät koluamassa), mutta en kyllä siltikään koe velvollisuudekseni kirjoittaa jossain tietyssä, lukijaystävällisessä tahdissa.

Mitään muuta erityisen erityistä en kyllä blogistani keksi. Lätisen välillä aika paljon, mutta ei se loppujen lopuksi niin harvinaista taida olla? 

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Kavereiden apinoiminen, tietenkin. Ensin kuorokaverini Tiina jakoi linkin käsityöblogiinsa Tinniinan puuhanurkkaus, (joka sekin oli alunperin vuodatuksessa, mutta linkkaan nyt kumminkin tuon uudemman osoitteen), ja se oli muuten silloin kun en ollut mistään käsityöblogeista vielä ikinä kuullutkaan. Sitten serkkuni Essi meni hänkin perustamaan oman Lankapöllyssä-bloginsa. Jonkin aikaa tyydyin hiljaisesti halveksimaan tuollaista narsistista itsekorostusta, mutta sitten jossain vaiheessa yhtäkkiä hoksasin, että juuri minun käsityökuvianihan maailma kaipaa!

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Tästä pitäisi saada rahaa. Olisi myös kiva, jos blogin päivittäminen kohentaisi kuntoa ja hoikentaisi.

Onkohan ihan kamalan törkeää jättää jakamatta tunnustusta eteenpäin? Olen jo aiemmin tunnustellut (hehheh) joitakin lemppariblogejani ja toisaalta moni muu tykkäämäni blogi on tainnut tällaisen jo saada, niin että en oikein sitten viitsi enää samaa tunnusta toista kehtaa heittää kehiin. Taidan tosiaan nyt tällä kertaa jättää väliin ja vetoan flunssaani. Ei saa toipilasta pakottaa.

Mutta kiitos paljon tiinaniitille blogipalkinnon myöntämisestä!

Hyvää naistenpäivää!

Nyt on naistenpäivä. Satuinpa juuri hoksaamaan. Mutta onko siitä mitään iloa, kun on hirveässä flunssassa? Flunssa pilaa kaiken. 

Muutama päivä sitten valitin siitä, että sormikkaille ei ollut sovittajaa mailla eikä halmeilla. Eilenpä olisikin ollut. Nimittäin siinä tapauksessa, että olisin ollut terveenä ja töissä niin kuin kyllä oli vakaa suunnitelma. Mutta koska olin kotona ja ällöä flunssaseuraa, josta voi saada kaikenmaailman pöpöjä, kariutuivat käsineensovittamistreffit sitten siihen. Kurjuus.

Eipä sillä. En minä eilen jaksanut mitään neuloakaan. (Se kertoo jo aika paljon.) Toivottavasti tänään jo jaksaa. Lupaavaa on ainakin, että jaksan olla istuma-asennossa ja kirjoitella blogiinkin.

Mutta tänään on tosiaan naistenpäivä ja olen sitä mieltä, että jonkun pitäisi piristää minua flunssani keskellä. Kukat olisivat varmaan perinteikäs ratkaisu, mutta vaikka tykkäänkin niistä, vielä parempaa väriterapiaa saisi, jos joku toisi minulle kimpun näitä.

Tällaisia saapui viime viikolla Ilun Handusta Lumoavaan Lankaan ja minä olin parahiksi paikalla päästen niitä ensimmäisenä hiplaamaan. Palvelualttiina otin niistä myös pari kuvaa, näennäisesti jotta ne voitaisiin laittaa Ravelryyn Lumoavan Langan tiedotusketjuun, mutta todellisuudessa siksi, että pääsisin itse tuijottelemaan kuvia. 

Jos olisin miljonääri, olisin varmaan ostanut kaikki langat itse, mutta koska en ole, tyydyn filosofisesti ajattelemaan, että kaikkea ei tarvitse omistaa, vaan iloa voi saada joskus pelkästä katselemisestakin.

Ja sehän on sitä paitsi totta. Näiden kuvien katseleminen - niin pinnallista kuin se ehkä onkin - tuo minulle jostain syystä hyvää mieltä. Se on sitä väriterapiaa.

Kirahvintäplähuivin seuraelämään astumisen päivä

Tänään on minun neulomusharrastukseni kannalta historiallinen päivä. Olen nimittäin nyt onnistunut saamaan aikaiseksi jotain muutakin kuin neuleen - olen tehnyt itse suunnittelemaani neuleeseen ohjeen! 

Ei, itse asiassa ohjeen tekeminenhän tapahtui 30.1., joten historiallinen päiväni olikin silloin. Mutta koska deadline-paineen alla puurtaminen ei ollut kovinkaan upeaa ja vaikuttavaa, taidan mieluiten valita ohjeenjulkaisupäivän, siis tämän päivän, kunniakkaaksi juhlapäiväkseni. Eli siis onnitteluja otetaan vastaan esikoiseni syntymän johdosta.

 

Minun pikku Sytyck-projektini siis löysi tiensä Ullaan ja esiintyy siellä nimellä Kirahvintäplähuivi.

 

Neuleeni löytyykin aika vaikuttavasta seurasta. Erityisesti olen ihastellut Gallifrey-kämmekkäitä ja Sheldon-sukkia, ensimainittuja kuvion ja jälkimmäisiä idean takia. 

Eihän tämä nyt tietenkään mitään ihmeellistä ole, mutta minusta tuntuu kuitenkin aika hauskalta. On tullut tehtyä jotain mitä ennen en ole tehnyt. Ja kai sitä saa vähäsen ylpeillä sillä, että on saanut jotain aikaiseksi, vaikkei se mitään suurta ja mullistavaa olekaan? Vai eikö?

Kaikki ystäväni luonnollisesti ymmärtävät velvollisuutensa ja alkavat samantien neuloa Kirahvintäplähuivia, vai kuinka?

Kosioretkellä

Huomaan tulleeni elämässäni viimein siihen pisteeseen, jossa minulla ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin pyytä exäni kättä. En nimittäin ehkä selviä ilman sitä.

Exällä tässä tapauksessa viittaan siis entiseen kämppikseeni, yhteen niistä lukuisista. Tämä kyseinen on päättänyt uhmata vaaroja ja lähteä jääkarhujen ja lumivyöryjen (niin oletan) pariin seikkailemaan tänä keväänä. Huippuvuorille, jonnekin sinne kylmään. Minun tehtäväkseni jäi alussormikkaiden neulominen. (En muuten enää muista, tarjouduinko itse vai pyydettiinkö minua hommaan. Sovimme asiasta jo aika monta kuukautta sitten.)

Valitsimme yhdessä sormikkaiden materiaaliksi alpakkalangan. Alpakan väitetään olevan seitsemän kertaa villaa lämpimämpi (vaikka oikeampi ilmaus varmaan olisi lämpöä eristävämpi, olenko oikeassa?), joten valinta on varmaankin ihan järkevä. Näiden sormikkaiden on tarkoitus olla päällä käytännössä aina. Kintaat on välillä pakko riisua kun jotain hommaillaan, mutta aivan paljain sormin ei kannattaisi ilmeisesti syödäkään.

 

Aloitin sormikkaiden neulomisen toissapäivänä ja neuleen rivakka eteneminen hämmensi minut tyystin. Olen  nyt viime aikoina niin tottunut vääntämään samaa sukkaa sata vuotta etenemättä paria kerrosta enempää, että tällainen yksinkertaisempi neule pääsi pahasti yllättämään. Ei mennyt kauaakaan kun huomasin olevani pisteessä, jossa sormikasta pitäisi päästä sovittamaan. Eikä ex-kämppistä ole mailla halmeilla. Pahus vie.

Siirryin sitten tekemään toista keskeneräistä neuletta. Mummin paidassa on sentään vielä tekemistä, eikä sitä onneksi tarvitse sovittaa varmaan ollenkaan. (Katsotaan mikä kauhea katastrofi tätä itsevarmaa lausuntoani seuraa.) Sormikkaiden kanssa ei auta kuin odotella. Mutta ei kyllä huvittaisi.