Mummin pusero

Täällä taas. Havahduin tässä juuri siihen, että kuvat mummille valmistuneesta paidasta ovat vähän niin kuin jääneet esittelemättä. Laiskuutta lähinnä. Ja vähän haluttomuutta, kun tällä kertaa unohdin kameran kotiin ja kuvat piti napata kännykällä eikä jälki ole mitenkään maailman parhainta. Selvää kyllä saa, se on sentään hyvä, mutta tuo punainen väri on muutenkin tosi vaikea kuvata, se jotenkin ikään kuin palaa helposti. Mutta ei tässä mitään, jospa maailma ei kaatuisi näiden kuvien julkaisemiseen.

projekti: mummin pusero

malli: oma, alhaalta ylöspäin, raglanhihat

pitsikuvio: Lesley Stanfieldin Kauneimmat neulemallit -kirjasta

lanka: Cascade Heritage (5619)

fiilis: hyvä, mukava lanka neuloa ja pärjäsin hyvin ilman kummempia ohjeita

 

Alan olla aika varma, että kaikki blogiani edes satunnaisestikin lukevat ihmiset ovat jo totaalisesti kyllästyneet jatkuvaan valitukseeni kuvien laadusta. Ehkä minun pitäisi tehdä parannus ja lopettaa kitinä. Se on vaan niin pirun vaikeaa... Mutta lupaan itselleni, (ja niille joita kiinnostaa), että vielä jonain päivänä rikastun, hankin järjestelmäkameran, opettelen taas kuvaamaan ja alan ottaa upeita taidekuvia. Tai tuottaa "tekotaiteellista postmodernismia".

Tästä kuvasta voi jossain määrin ihailla pitsikuviota. (Ihan pienesti vielä vingun tuota punaisen palamista...) Ainakin minusta tämä kuvio passaa niin puseron malliin kuin lankaankin ja jotenkin vain sopii mummille. Mainituista asioista viimeisintä teistä ei suurin osa voi arvostella, mutta voitte kuvitella. Luottakaa sanaani.

Olen tosiaan ihan tyytyväinen lopputulokseen. Mummikin vaikutti siltä tai valehteli sujuvasti. Kiva olo kun paidasta tuli hieno ja sille on oletettavasti käyttöä. Lisäksi sain kuin sainkin puseron pääteltyäni erään toisen työn valmiiksi muistaakseni heti seuraavana tai ainakin sitä seuraavana päivänä. Se vain odottelee vieläkin pingotusta, koska aina kun muistan asian, ei huvita, ja silloin taas kun olisi aikaa ja energiaa pingotuspuuhiin en sitten muista koko hommaa. Jospa tässä kuitenkin pian...

Tänään valmistunee huivi Utunan Uhtu-huivilangasta. Siitä tulee tosi nätti, vaikka vahingossa teinkin koko huivin aivan väärin. Noo... kuka sitä jaksaa ohjeita lueskella, kun voi yhtä hyvin vain neuloa menemään ja lukea sitten myöhemmin?

Loppu hyvin, alku huonosti

Kuten tuli jo blogatuksi, eilen valmistuivat ex-kämppiksen sormikkaat. Tehokkuuspuuskassa vetäisin sitten mummin puseronkin valmiiksi eilisiltana ja siirryin sitten vielä keskeneräisen testineuleenkin kimppuun samalle illalle. Nyt alkaa näyttää pahasti/hyvästi siltä, että sekään ei anna odottaa itseään enää enempää vaan valmistuu tämän päivän puolella. Pingotusvalmiuteen siis.

Tämähän on kerrassaan hämmentävää! Eikö minulla kohta olekaan enää mitään tulilla? Ei mitään, missä on aikatauluja? Ei mitään, mikä on menossa jollekulle toiselle, niin että en kehtaa aloittaa mitään uutta rinnalle, vaikka mieli tekisi? Miten ihmeessä kaikki voi loppua kerralla?

Itse asiassa minulle taitaa iskeä ongelma, josta olen kuullut Tainan puhuvan. Tai ainakin saman ongelman joku variaatio. Non- tai un- tai epästartiitti. Vastakohta sille, että aloittaa tai haluaa aloittaa koko ajan jotain uutta ja nurkissa pyörii 23 työtä, joihin on luotu silmukat ja neulottu muutama kerros. Sitä ongelmaa nimittäin ei ole. Ihan päinvaston. Tässä pitäisi aloittaa jotain uutta, jotta saisi neuloa. Mutta kun se aloittaminen on se ongelma.

On minulla jonoa. Ideoita pyörinyt mielessä. Lankaakin jopa moniin valmiina. Mutta en mä nyt niin tiedä... Mitä tässä aloittais... Kaikki suunnitelmat eivät vain inspaa juuri nyt. Ja ainakin yksi on sellainen, että sen eteen pitäisi tehdä vähän tutkimus- ja mietintätyötä, ja en mä vaan jaksais. Ja jotkut on sellaisia, että ne eivät vain tunnu ajankohtaisilta nyt. 

Haluaisin neuloa jotain isoa. Mutta sukkapuikoilla. Jotain kesäistä ja kevyttä. Mutta villaa.

Onneksi testineulontaa on jäljellä vielä se muutama rivi. Saan miettimisaikaa. Kunpa valaistuisin sen kuluessa.

Niin, ainahan sitä voi tietenkin olla aloittamatta mitään uutta ja tehdä jotain muuta kuin neuloa. Viikon vitsi.

Alpakka Huippuvuorilla

Tänään sain valmiiksi ex-kämppiksen sormikkaat, ja ne lähtivät litomaan suurinpiirtein saman tien, sillä ex-kämppis vei ne heti mennessään. Nappiin ajoitettu siis, eikä millään muotoa viimetipassa.

Kuvat ovat surullista katsottavaa. Aivan pimeitä eikä mitään saa selvää. Ja näitäkin minä olen parhaani mukaan korjaillut, näkisittepä alkuperäiset.

malli: Knotty Gloves (Ravelry), Julia Mueller

lanka: Drops Alpaca

menekki: n. 55-60g ehkä (unohdin punnita, loput langat vei ex-kämppis mennessään)

puikot: 2.25 mm, 15 cm sukkapuikot (ihanat)

fiilis (huomasin tällaisen Villalankasarvikuonolla, pakko matkia): erittäin jees! Ihanat nuo sukkapuikot, rakastan niitä! Helppo malli neuloa.

 

Noniin, nämä alpakkaiset sormikkaat pääsevät sitten melko pian Huippuvuorille vaeltamaan. Saapa nähdä, miten niiden siellä käy. Liekö kestävät kulutusta. Toivottavasti. Varoittelin kyllä, että minulla ei ole tietoa tämän langan hankauskestävyydestä, ja jos siellä sauvat kädessä mennään, niin saapa nähdä. Mutta onneksi nämä eivät ole ex-kämppiksen ainoat käsineet. Niiden on tarkoitus olla alla, joten ne eivät ehkä pahinta hinkkaamista saa osakseen. Ja jos puhki menevätkin, niin onpa hanskat päällä ja toivottavasti lämmittävät.

Kulutuskestävyysraporttia odotellessa...

Ihanaa itselleni -neljäsosavuosikatsaus

Ihanaa itselleni -vuosi ei ole todellakaan sujunut aivan täysin suunnitelmien mukaisesti. Huhtikuuksi vaihtui tänään, se tarkoittaa sitä, että yksi neljäsosa vuotta on jo ohi, ja täytyy sanoa, että ihanaa itselleni -saldo sille osalle on aika onneton. 

 

Olen tähän mennessä tätä vuotta saanut valmiiksi itselleni yhdet sukat. Ne on kivat, joskin vähän löysät. Toimivat unisukkina, ovat tosi pehmoiset. 

En vähättele niiden merkitystä, kyllä ne ovat iso ja tärkeä juttu, ehdottomasti ihanaa itselleni, varsinkin kun lanka on suloisen pehmeää ja niitä oli kiva neuloa neliskanttisilla sukkapuikoilla. Ne ovat söpön värisetkin. Mutta yhdet sukat neljäsosavuodessa... kun siinä on toistaiseksi kaikki, mitä olen itselleni saanut valmiiksi... on se vähän hämmentävää.

 

Niiden lisäksi olen ehtinyt neuloa yhtä testineuletta, jonka lopputulos tulee itselleni ja on selvästi ihana. Sääli vain, että tialusneuleiden takia sen tekeminen on jäänyt vähän vähemmälle. Lanka siinäkin on ihanaa, se on alpakkaa. Ja väri siinäkin on söpö, tiedättehän, harmaa. 

 

En tässäkään tapauksessa sinänsä valita, kyllähän se pian valmistuu. Ja on varmasti ihana ja mitä käyttökelpoisin neule. Mutta ei se vielä ole valmis. Juuri nyt en edes voi sitä tehdä. Ihan pian toivottavsti, mutta juuri nyt ei.

Näiden kahden itselleni neulotun, valmiin ja keskeneräisen lisäksi on tietysti muistettava ne Nutu-sukat. Ne lasketaan kenties molempiin kahteen edellämainittuun kategoriaan. Ne ovat valmiit, kyllä, ja ne ovat itselleni. Ne nyt vain eivät ole käyttökelpoiset, eikä se edes ollut oma vikani. Tietysti korvaus tottelemattomasta langasta oli aika huikea, ja melkein sen takia kannatti saada se yksittäinen virhevyyhti, mutta ihanaa itselleni -projektia tapaus todella hidasti.

Missä siis mennään tilausneuleiden kanssa? Kaikeksi onneksi loppupuolella. Ja ei, ei niidenkään neulomisessa mitään vikaa ole ollut, päinvastoin. Ihanaa itselleni -vuotta ei ole alunperin julkistettu siksi, että inhoaisin neuloa läheisilleni, vaan oikeastaan juuri päinvastaisesta syystä. Minä olen suorastaan liiankin innokas tekemään muille. Haluan nähdä tekeleitäni muiden käytössä. Suunnittelen mielelläni mielessäni, minkälaisen mallin ja minkälaisella langalla voisin jollekulle tehdä. Aikani on vain rajallista, (onkohan kellään muulla?), ja kun minä oikeasti haluaisin palavasti tehdä jotain itsellenikin. Ilman tietoista päätöstä en varmaan ikinä enää ehdi tehdä mitään itselleni.

Niin, itse asiassa jopa tämän tietoisen päätöksenkin jälkeen tuntuu olevan aika tiukassa....

Muistuttakaa minua sitten joulun alla, että yhtään neulottua lahjaa ei saa tehdä! (Ellei ole joku ihan tosi hyvä syy...)

Sakset, nopat ja pienet elefantit

Kyllä se vain on niin, että hyvin maalliset ja pienet asiat saavat minut usein helposti ilahtumaan. En haluaisi olla aivan tavarakeskeinen ihminen, enkä toivottavasti olekaan, mutta ei sille mitään voi, että pienet, söpöt ja tarpeelliset lahjat tuovat vähän hyvää mieltä. (No niin no, tietysti myös isotkin, riippuen tilanteesta.)

Tilasin itselleni setin kuvassa näkyviä sakset-silmukkamerkkejä ja tänään saapuneessa pienessä paketissa olikin mukana myös nuo fantit ja noppakorvikset. Niin, ja kaksi pussia sitruunateetä. Ei nyt sentään ihan kaupanpäällisinä, vaikka hetken jo ehdinkin hämmästellä. Mukana löytyi lappu, jossa luki "terveisiä vaihtoparilta!", ja se selvitti mysteerin. Olen mukana yhdessä Ravelryssä pyörivistä vaihdoista ja tilaukseni ylimäräisyydet ovat siis siitä peräisin. 

Vaikka sakset ovatkin aika huiput, tykkään ehkä kuitenkin nuista fanteista vielä enemmän. Ne ovat sympaattisia. Ja ehkä minä jotenkin samaistun elefantteihin. Pieniin elefantteihin tietysti. 

Pitää päästä äkkiä neulomaan jotain, missä tarvitsee silmukkamerkkejä. Mummin paita on valitettavasti sellaisessa vaiheessa, että merkkejä ei kaivata. Mutta jahka alan yhdistellä hihoja vartalo-osaan, tulee fanteillekin käyttöä.

Noppakorvikset puolestaan ovat jo korvissa, ovat olleet koko päivän, vaikkakaan kukaan ei ole huomannut, ja siitä olen tietysti vähän katkera. Olen selvästi valinnut tänään seurani väärin. Mutta ainakin peilailu on ollut kivaa. Kovasti siis kiitoksia ihanalle vaihtoparilleni!

Utunasta

Eilen oli mukava tulla kotiin pitkän päivän jälkeen kun kotona odotti paketti. Paketista löytyi pari uskomattoman kauniin väristä lankavyyhtiä. Utunan huivilanka Uhtu värissä Lempi ja sukkalanka Nutu Loitsuna kuten edellinenkin Nutuni.

Kuten kaikilla hopeareunuksilla, tälläkin tapauksella on musta pilvensä. Tietenkään mikään ei ole niin ihanaa kuin vastaanottaa kaunista lankaa, varsinkaan jos sen saa lahjaksi, mutta valitettavasti tätä tapausta edelsi hivenen ikävä tilanne.

Jo jonkin aikaa sitten valmistuivat sukat Nutu-sukkalangasta. Toisesta sukasta onkin jo näkynyt kuvia täällä ennen kuin toinen sukka oli vielä edes valmis, ja olen lisäksi ehtinyt hehkuttaa kivan mallin ja kauniin langan upeaa tulosta jo vaikka missä. Taisin vain tehdä sen vähän turhan aikaisin, sattui nimittäin niin, että täsmälleen samalla tavalla neulomani sukka nro. 2 on toiseen sukkaan nähden olennaisesti erilainen. Se on aivan eri kokoinen.

Ihmettelin vähän toista sukkaa matkan varrella sovitellessani, oliko tosiaan aiempikin sukkani ollut näin ahdas. Arvelin sitten, että kaipa se oli ollut, mutta vain löystynyt kun olin pitänyt sitä jalassani ja kuvaillut sitä. Mutta ei se ihan niin tainnut ollakaan...

Kun toinenkin sukka tuli valmiiksi, kokoero oli paitsi silmiinpistävä, myös käytännön kannalta merkittävä. Toista sukkaa ei meinaa saada jalkaan. Se täytyy vetämällä vetää ja ähräämällä ährätä, jotta sen saisi kantapään ohi ja ylös.

Kuten näkyy, kantapää ei tule kantapään kohdalle. Tuon pidemmälle perille en sukkaa saa.

Olen aika kokenut neuloja, joten minun on vaikea kuvitella, että minulle olisi tapahtunut niin sanotusti ala-astelapaset, toisin sanoen että käsialani olisi vain tiivistynyt toisen sukan aikana. Ainakaan niin paljoa, että kahden sukkani painoero olisi 10 g. Nimittäin niin paljon se on. Jonkin aikaa hämmentyneenä epäilin omia silmiäni, mutta otin lopulta keittiövaa'an apuun. Ensimmäisen sukan painon on 48 g - se oli jo tiedossakin ihan siksi, että punnitsin sen ennen langan päättelyä saadakseni tietää riittääkö lankaa myös toiseen sukkaan. Toinen sukka painoikin sitten vain 38 g.

Ensimmäiseksi valmistunut sukka istuu jalkaan mukavasti ja tuntuu kivan napakalta.

Alkaessani pohtia asiaa jälkikäteen, oli vähän vaikea miettiä, oliko lanka tuntunut jotenkin paksummalta alussa kuin lopussa. Lankahan oli kohtalaisen epätasaista kauttaaltaan, rosoista, ja sitä juuri olin neuloessani pitänytkin langan hienoutena. Mutta kieltämättä kun asiaa vähän mietin, olin tosiaan pistänyt toisen sukan aikana merkille, miten ohutta ja tiivistä lanka välillä aika pitkään oli.

Koska en lopultakaan uskonut, että vika saattoi olla minussa, otin sähköpostitse yhteyttä Utunaan ja kerroin asiasta. Langanhan sain Utunalta Uuden Mustan lankatestiä varten, niin että en itse ole siitä mitään maksanut enkä siksi ollut korvausta vaatimassa, mutta koska kyse tosiaan oli testistä, tuntui minusta tarpeelliselta tiedottaa kokemuksista.

Utunan Kerttu vastasi pian sähköpostiini. Hän kertoi, että vastaavaan tapaukseen hän ei ole aimmin Utunan lankojen kanssa törmännyt, mutta lupasi olla yhteydessä kehräämölle ja Laurilan tilalle, josta langat Utunalle tulevat. Muutamia päiviä myöhemmin sain sitten toisen sähköpostin, josta tässä lyhyt lainaus: 

"Soitin Pirtin kehräämöön ja juttelin  Päivi Häkkisen kanssa. Hänelle on tullut samanlainen tapaus vastaan pari kertaa 10 vuoden aikana, joten luulen, että voit jatkossa ostaa Pirtin kehräämön tuotteita aika turvallisin mielin. Hänelle tuli mieleen 2 erilaista selitystä epätasaiselle kehruutulokselle: vyyhdillä oleva lanka on ollut alussa (virheellisesti) 3-säikeistä ja loppuvyyhti 2-säikeistä, eli yksi säie katkennut kehruussa. Tai sitten villassa on ollut erä pitkäkuituisempia villoja (alkuosa vyyhdistä) ja sitten lyhytkuituisia villoja (loppuosa vyyhdistä). Päivi kehui Laurilan villojen laatua, Auli-Maija lajittelee ne yleensä tosi tarkasti."

Viestin saatuani ja vaihtoehtoiset selitykset luettuani olen yrittänyt tehdä itsenäistä salapoliisityöä, mutta melko heikoin tuloksin. Sattumalta minulla oli olemassa lankaa sekä vyyhdin alku- että loppupäästä. Ennen kun päädyin lopulta valitsemaani sukkamalliin, yritin neuloa erästä toista sukkaa - luonnollisesti tekemättä mallitilkkua. Neuloin jonkin matkaa onnistuen siinä välissä katkaisemaan langan riuhtaisemalla sitä vähän huonosti tehdystä kerästäni turhan voimakkaasti. Kun sitten huomasin sukan varren aivan liian leveäksi, mittasin siitä tiheyden ja purin koko höskän ja etsin sen jälkeen tiheydelle paremmin sopivan mallin. Katkennutta langan alkuosaa en jaksanut ottaa mukaan uusiin sukkiin, joten se on toiminut myöhemmin tutkimusaineistonani.

Langanpaksuuksissa huomaa eron, mutta langan pätkätkään eivät jatku kauttaaltaan tämän paksuisina.

Onko alussa siis kenties pitempikuituisia villoja? En huomannut, että säikeitä olisi alussakaan enempää kuin kaksi. Minun täytynee kehittää villalanka-asiantunemustani, jotta osaisi arvioida kuitujen pituuksia paremmin.

Joka tapauksessa tarinalla on onnellinen loppu. Tällaiset tapaukset ovat kaikesta päätellen harvinaisia, ja minulla oli vain huono tuuri. Sain mielestäni hyvän ja asiallisen selvityksen langasta ja sitä paitsi muutenkin erittäin ystävällisen vastauksen ilmoitukseeni. Kaiken lisäksi Kerttu postitti minulle uuden Nutu-vyyhdin ja ekstrana vielä tuon ensimmäisessä kuvassa näkyvän ihanan vihreän huivilangan. En mielestäni ollut oikeutettu pyytämään uutta lankaa tilalle, mutta en missään tapauksessa halua väittää, että minua harmittaisi uusien lankojen vastaanottaminen. Kyllähän se tietysti aika paljon parantaa mieltä sen jälkeen kun on tajunnut tuhlanneensa kallisarvoista neulonta-aikaansa epäonnistuneeseen sukkapariin.

Nyt enää harmittaa ainoastaan se, että on pakko tehdä mallitilkku selvittääkseni, kumman sukan tiheys vastaa langan normaalia tiheyttä. Mutta se lienee loppujen lopuksi pieni vaiva.

Punaista puikoilla

Jokohan lumentulo alkaa olla loppu? Aurinko paistaa ja ulkona on ihanan valkoista ja kaunista. Melkein tekisi mieli mennä kävelylle, mutta ei ihan. Nimittäin jälleen kerran eräs tietty harrastus vetää puoleensa.

Viime viikon jäljiltä minulle on tainnut jäädä neulontavaje. Nyt ei mikään tunnu niin ihanalta kuin silmukoiden soljuminen puikoilla. Aaaaahh... Jotain muutakin tietty pitäisi tehdä, valitettavasti, mutta onneksi pystyn yhdistämään neulomisen melko moneen hommaan. Ainakin lukemiseen ja opetusvideoiden katsomiseen. Valitettavasti kävelyllä en osaa neule käsissä käydä. Olen kyllä kuullut huhua sellaisenkin taidon omaavasta henkilöstä, mutta luulen, että osaa tai ei, nyt voisi sormia hieman vielä paleltaa. Hanskat kädessä neulomista en sentään ala harjoittelemaan. (Olen muuten kerran soittanut pianoa lapaset kädessä. En alunpitäenkään juuri mitään osaa pianolla soittaa, mutta lapasten kanssa kuulosti vielä tavallistakin... sanotaanko taiteellisemmalta.)

Nyt mummin paita on hihavaiheessa. Magic loopilla mennään. Viimeaikainen uskomaton ihastumiseni sukkapuikkoihin on vähentänyt tätä tapaa hieman, mutta huomaan neulovani hihat mieluiten näin. Hihoja ei ehkä jaksa tehdä kahta peräkkäin, mukava että saa ne valmistumaan yhtä aikaa. Ja jotenkin muutenkin tykkään tästä tekniikasta. Näin on vain mukava neuloa.

On se hankalaa, kun yhtäkkiä huomaakin, että sen lisäksi että tiettyjä asioita voi neuloa monella tavalla, mikään niistä tavoista ei itse asiassa ole paras eikä ylivoimainen. Sukkapuikot on kivoja, kun käyttää hyvän pituisia. (Joo, älkää kuvitelkokaan, että niiden parikymmentäsenttisten sukkapuikkojen kanssa olisin täydellistä rauhaa tehnyt. Minä en tykkää mistään enkä kenestäkään, joka tökkii minua hihoihin.) Magic loop on kivaa, varsinkin näköjään 100 cm pitkällä kaapelilla. Aiemmin minulla on ollut käytössäni aina 80 cm pyöröt, mutta niissä tila käy pikkuisen ahtaaksi, jos tekee kahta juttua yhtä aikaa. 

Mutta siis mistä sitä nyt enää oikein tietää, että millä tekniikalla edes haluaa neuloa? Pitääkö joka kerta pähkäillä ja vatvoa, että kummin tekis, kun kummallakin tavalla ois kiva?

Ei ole neulojan elämä helppoa.