Ainiin, Rocky Coast!

Jatkuvan saman toistamisen keskeltä hoksasin sentään jotain sellaistakin, mitä en ole vielä useampaa kertaa tehnyt. Minullahan on keskeneräinen Rocky Coast Cardigan. Eikä mitenkään pahasti keskeneräinen edes, senhän saisi hetkessä valmiiksi. Se vain jäi joulun kieppeillä kesken muutamien vastoinkäymisten vuoksi. Olin nimittäin innoissani pakannut neuleen mukaan joulunviettotavaroihin, mutta unohtanut ottaa mukaan lankaa. Yhdellä kerällä ei kovin pitkälle pötkitty, niin että homma vähän hyytyi. 

Joulun jälkeen neuloin innolla (ensimmäistä) Daybreakiäni ja jotenkin muutenkaan koko Rocky Coast ei jaksanut enää paljon kiinnostaa. Nyt se on sitten tosiaan sen kolmisen kuukautta maannut eräässä korissa hyllyn päällä täysin koskemattomana. Eilen vain kun aloin tutkailla lankalaatikkoani sain yllättäen inspiraation palata kyseisen neuletakin äärelle. Turhaan nuo Dropsin Limat tuolla laatikossa lekottelee, kun niistä olisi mahdollista saada helposti ja nopeasti jotakin valmista aikaan.

Illalla sitten innoituksen saatuani aloin hommiin. Vartalo-osa ja toinen hihahan olivat jo valmiina, enää ei puuttunut kuin vasen hiha ja se collar, mitä se nyt suomeksi onkaan. Reunus? No, hihan sain eilen jo lähes valmiiksi, nyt ei enää paljoa puutu. 

Tietysti vähän hassua tehdä takki loppuu nyt, kun säät ovat jo vihdoin vähän leppeämmät. Tosin minä nyt palelen vähän milloin sattuu, että eipä sillä toisaalta taida olla niin älyttömästi merkitystä..

Toistoa

Olen ilmeisesti huomaamattani omaksunut tietyn teeman tälle vuodelle. Viime vuoden neulomisteemananihan oli ihanaa itselleni, (aihe josta en ole vieläkään tehnyt kuvakoostetta vuoden loputtua, laiska mikä laiska). Teemavuoden taustalla oli se tosiasia, että olin alkanut lipsua melkein jo liikaakin muille neulomisen puolelle, ainakin ottaen huomioon, miten monia ideoita minulla olisi itseänikin varten ollut. Niin ja sen, miten vähän minulla on itse asiassa mitään vaatteita tai asusteita. Noh, tämän vuoden teemaan, jos nyt määritellään se teemaksi, olen ajautunut itsestään. Enkä ihan ymmärrä miksi.

Tänä vuonna teen kaikkea toista kertaa. Tai kaksin kappalein. Tai peräti kolmatta kertaa. Tajusin juuri äsken, että olen loppusuoralla toista Daybreak-huiviani, (ensimmäisen ollessa muuten edelleen kuvaamatta, laiska mikä laiska), ja että olen neulonut toiset Charlotta-sukat kolmansien ollessa jo puikoilla ja että Charlotta-myssyjäkin valmistui jo toinen. 

Mikäköhän ihme minuun on mennyt? Onko jotenkin liian raskasta aloittaa jotain ihan uutta? Kamalaa vaivannäköä joutua lukemaan ohje? Tai katsomaan kaavioita, joita ei ole tuijotellut jo useita kuukausia?

Okei, toinen Charlotta-myssy meni työpaikalle. Ja ne kolmantena puikoille päätynet sukatkin ovat aikeissa valmistuttuaan muuttaa sinne. Mutta silti. Vähäsen jo kyllästyttää. Voitteko kuvitella?

Yksi hyvä puoli tosin on, että Charlotta-kuvio lähtee kyllä jo ulkomuistista. Luennolla on hyvä neuloa palmikollisia sukkia, kun jotakin saa vähän tehdä, mutta kuitenkaan ei tarvitse juuri aivoja käyttää.

Charlotta-myssystä kirjoittelin jotakin meidän kaupan blogin puolelle. Koska toiston raja tulee tässä vastaan, jätän samat jorinat täällä välistä. (Tietenkin copypasteaminenhan sinänsä olisi helppoa. Kiinnostus vain on jo lopahtanut.)

Toistan vielä sen verran itseäni, että valitan asiasta, josta olenkin valittanut jo joka paikassa muualla: ihan on kyllä hanurista tällaiset vuorokaudenaikojen käpälöinnit! Minulla tulee rytmihäiriöitä!

Jotain vähän unohtunutta

Tuli ihan tuossa yhtäkkiä mieleeni, että eräitä sukkia en olekaan täällä esitellyt valmiina. Vaikka kyseiset sukat ovat olleet valmiina jo viime heinäkuusta asti. Niitä ei vain tullut ihan heti kuvattua.

Sitten kuvasin ne joskus tuossa pari kuukautta sitten. Kummasti se kuvaaminen ei kuitenkaan vaikuttanut niin, että sukat olisivat käyneet itse esittelemässä itsensä. (Se olisikin kyllä ihan hemmetin kätevää!)

ohje: Brainless, Yarnsissima

lanka: Handun kashmirsukkalanka

puikot: 2,5 mm

En näköjään ole ottanut langan kulutusta ylös, tai ainakaan Ravelryn tiedoista ei löydy. Enkä muuten ala nyt punnita, sillä nämä sukat ovat parhaillaan jaloissani ja jalat ovat siltikin jäässä. Mutta alle sata grammaa näihin meni, yllätys yllätys.

Enkä rupea myöskään mitään kummempaa näistä runoilemaan nyt. Nää on ihan kivat, that's it.

Toinen Charlotta

Sain kuvattua toiset Charlotta sukkani, ja nyt on luvassa kunnon kuvatykitystä. Ihan vaan siksi, että minusta kameralla on kiva leikkiä. Ja siksi, että minusta neuleista pitää olla paljon kuvia. Sitten niistä saa jotain tolkkua.

Ensinnäkin pitää kyllä sanoa, että onpas joku vain osannut suunnitella hemmetin hyvän sukkamallin. (Hmm, mikähän täällä alkoi haista..?) Nämä sukat istuvat minun jalkaani mainiosti. Tuntuvat hyvältä. Ja materiaali on hyvä. Bfl kutittaa minua vain hitusen, ja se on paljon se! Tai siis äh... pitäisi opetella ilmaisemaan itseään ilman että kuulostaa jatkuvasti ristiriitaiselta. Mutta siis kuten olen jo aiemmin täällä toitottanut, minä olen harvinaisen herkkänahkainen. Kirjaimellisesti siis. Ja joidenkin ymmärtämättömien tomppeleiden mielestä myös kuvaannollisesti.

Sukkien väri on tällä hetkellä täällä päin kuuminta hottia. Tai ehkä semmoista turvallisen lämpöistä. Olen tainnut tästäkin mainita aiemmin, mutta Hopeasäikeen langat ovat aivan ihanalla tavalla värjättyjä. Tämäkin lanka oli jo vyyhdillä niin valloittava, että melkein ei tehnyt mieli sitä avatakaan. Tosin minulla ei yleensä ole sen asian suhteen kovin korkeaa kynnystä. Minulle langat ovat kuitenkin pääasiassa materiaalia ja aiotut käytettäväksi. Kyllä minä sen lankojen hiplaamisen ihan ymmärrän, mutta en edusta koulukuntaa.

malli: Charlotta toinen

koko: 39 ja L

lanka: Hopeasäie Sukka, väri Erin

puikot: 2 mm ja osan varresta 2,25 mm

langan kulutus: 85 g

fiilis: mä oon nero!

Neuleohjeen aikaansaamisessa kivointa on muuten ollut toisten ihmisten versioiden näkeminen. Ja tietysti kommenttien kuuleminen. Esimerkiksi Täydellinen sininen -blogissa on varsin hilpeä kuvaus Charlottojen neulomisprosessista - joskaan ei tosin varsinaisesti pelkästään mairitteleva, mutta vähät siitä.

Tässä sukkaohjeessa olen käyttänyt kantapäätä, joka minun mielestäni toimii kärjestä aloitetuissa sukissa tosi hyvin. En muuten enää muista, mistä olen tuon kantapään oppinut, harmi kyllä, mutta sitä joka tämän kantapään on kehitellyt, sietäisi kyllä kiittää. Tietysti jossain vaiheessa kantapäätä tehdessä puikoilla on noin miljoona silmukkaa ja niiden kanssa voi olla hankalaa, mutta noin muuten pidän tätä hyvin kätevänä. Täytyy kylläkin tunnustaa, että tämän parin toista sukkaa tehdessäni aloin jo vähän kyllästyä... jostain syystä tuli ikävä ylhäältä alaspäin neulottavaa (muistaakseni) ranskalaista kantapäätä.

Toivon hartaasti, että nämä sukat kestävät käyttöä. Sehän tässä Hopeasäikeen Sukassa huolestuttaa, että langassa ei ole ollenkaan mitään vahvikeainetta. Olen niin tykästynyt näihin sukkiini värin, pehmeyden ja mallin puolesta, että haluaisin näiden kestävän ikuisesti. 

Realistisia toiveita. No, ei ainkaaan parane käyttää näitä kengissä. 

Oletteko muuten koskaan pistäneet merkille, miten valokuvissa jalat saattavat näyttää sirommilta kuin todellisuudessa? Vai onko kyse vain minun jaloistani? Vai minun päästäni?

Ihan vain tällainen täysin turha sivuhuomio. Vaivautunutta small talk -yritystä.

Joko näitä kuvia olisi riittämiin? No, ehkä yksi vielä.

Ja kerta kiellon päälle, koska minulla on ongelma.

Nyt hipsin tieheni ja alan tehdä jotakin hyödyllistä. Tosin se voi olla turhan radikaalia vaihtelua minun elämässäni. Mutta jospa se ei tapa.

Ullassa taas

Kappas vain, uusi Ulla on ilmestynyt. Ja tästäkin numerosta löytyy jotain minun puikoiltani lähtenyttä.

 

Nyt alan olla jo niin vanha tekijä, että ei tunnu missään... ainakin jos vähän kaunistelen totuutta. Hauskaahan tämä taas on. Lähinnä eroa edellisten julkaistujen ohjeideni jälkeisiin tunnelmiin on siinä, että enää en ole aivan paniikissa sen suhteen, että ohje saattaa kuhista virheitä. Paitsi että luotan Ullan koostajatiimiin, luotan ihan pikkuisen jo itseenikin ja sitä paitsi ihaniin, kiltteihin ja uhrautuviin koeneulojiini. Ennen kaikkea en pidä mahdollisia virheitä enää niin kohtalokkaina. Jospa niistä selviää. Mikään ei räjähdä, jos joku ei ymmärräkään ohjeitani.

Ullan kansikuvaa koristaa tällä kertaa Villaviidakon Emman tosi kauniit lapaset. Olen tässä jonkin aikaa kaipaillut mielenkiintoista mutta kuitenkin ulkoasultaan hillittyä lapasohjetta. Lupasin lapaset eräälle, joka ei suostu käyttämään mitään kovin krumeluurista ja minua taas puolestaan ei todellakaan huvita neuloa pelkkää sileää juuri nyt. Olisikohan Neidonkyynel ratkaisu tilanteeseen?

Muistiinpanoja

Olen neulonut huomaamattani sukkia. Tai ainakin lähes huomaamattani. Minkäänlaista erityitsä sukkainnostusta ei ole varsinaisesti enää päällä, mutta niitä vain neuloo. Jotenkin itsestään tulee otettua käteen aina joku keskeneräisistä sukista. Koska niitähän pitää siis olla kesken ainakin monta.

Tänään sain vahingossa valmiiksi yhdet. Toiset Charlottani valmistuivat. Tällä kertaa mentiin punaisella. Tein nimittäin jokin aika sitten sellaisen hämmentävän huomion, että en ole neulonut yksiäkään punasävyisiä sukkia. Se on jännä, koska punaisestahan minä tykkään.

Tykkään myös keltaisesta. Murretusta sellaisesta. Lämpimästä. Ja huomasin muuten, miten kauniisti viimeaikaisimmat sukkaneuleeni passaisivat yhteen. Sääli että niitä ei oikein voi käyttää yhdessä. Ainakaan niin, että kummatkin näkyisivät.

Sake-sukat edistyvät mainiosti. Ensimmäisen sukan sain valmiiksi eilen tai toissapäivänä tai joskus. (Viime päivien tapahumat näyttävät puuroutuneen yhtenäiseksi mössöksi päässäni. Onpa hyvä, että on viikonloppu.) Tänään loin silmukat kaksoiskappaleelle. Minulla ei nimittäin ole toisen sukan syndroomaa. Joskus on kyllä tosi paljon neuleita kesken, mikä saattaa hidastaa kokonaisten sukkaparien syntymistä, mutta toinen sukka harvoin kyllästyttää. Nyt olen ihan innoissani, kun pääsen neulomaan tuon ihann kaavion uudestaan ja tällä kertaa todennäköisesti entistä sujuvammin.

Niin, teille kaavion kauhistelijoille: minä en tajua, mikä teitä vaivaa! Puikot käteen vaan ja menoksi! Annan teille erään elämänohjeen mukautetun version - eläkää rivi kerrallaan. Cookie A:lla on toki kadehdittava taipumus saada asiat näyttämään monimutkaisilta, mutta ei mitään hätää, on hänen kuvioissaan kuitenkin jokin logiikka. Katsokaa vaikka niitä valmiita Sake-sukkia. Ihan järkevä kuvio. Kyllä sen hahmottaa. Ja eihän sitä yhtä kaaviota tarvitse hallita ensimmäisellä henkäyksellä. Rivi kerrallaan.

Cookie A:sta siirrynkin sulavasti pohtimaan itseäni neulojana. Vähän niin kuin kaiken muunkin suhteen, minun on pitänyt koittaa sisäistää neulomisessakin se puoli itsestäni, että muistini on hatara. Olen vihdoin tajunnut, että kun neulon jotakin mikä pitää jostakin syystä toistaa myöhemmin, esimerkiksi siis sukkia, on paras kirjoittaa jonkinlaisia muistiinpanoja siitä mitä tekee. Tai no okei, tämän olen tajunnut jo aiemmin. Nyt viimeisimpien neuleideni aikana olen kuitenkin tajunnut lisäksi sen, että kannattaa tehdä ne muistiinpanot johonkin sellaiseen lappuun, jonka myös löytää myöhemmin. Ja koska oikeastaan ainut vihkon tapainen, joka koskaan pysyy minulla tallessa, on kalenterini, olen alkanut kirjoittaa muistiinpanoni siihen.

Kalenteri oli nerokas keksintö. Ihan oikeasti. Olen todella ylpeä itsestäni. Voin valehtelematta sanoa, että kaikki muistiinpanoni neuleista ovat pysyneet tallessa ja olleet helposti löydettävissä siitä asti kun tämän idean sain.

Nyt toisten Charlotta-sukkieni aikana kylläkin törmäsin jälleen yhteen karikkoon elämäni merellä. On toki äärimmäisen kätevää, että muistiinpanot löytyvät helposti, mutta vastapainoksi ihan hemmetin ärsyttävää, että minä en tule katsoneeksi niitä ennen kuin jälkeenpäin. Posotin toisen Charlotta toinen -sukkaparini toisen sukan kanssa (hahahaa, kirjoitin tämän tahallaan) aivan rauhassa menemään kunnes muistin melko lailla niillä paikkeilla kun piti aloittaa varren joustinneule, että edellisen sukan aikana olin jossain vaiheessa vartta muuten vaihtanut puikot isompaan kokoon. Selasin kalenteristani oikean kohdan, ja kappas vaan, niinhän minä ilmeisesti olin tosiaankin tehnyt. Ja kirjoittanut sen tunnollisesti ylös.

No, eihän se auttanut kuin purkaa. Hetken vähän ärsytti, mutta sitten saavutin taas zenin, koska sellainen minä olen, tosi rauhallinen ja pitkäpinnainen. Eilen sitten bussissa matkalla töihin aloitin varren uudelleenneulomisen. Töissä ehdin aina suurin piirtein puolen minuutin pätkissä neuloa vähän lisää. Ja sitten lopulta illalla kotona neuloin kuvion loppuun ja pääsin vihdoin viimein siihen joustinneuleeseen.

Kun joustinneule oli paria kerrosta vaille valmis, päätin kalenteristani tarkistaa, olinko kirjoittanut sille tarkkaa kerrosmäärää. Ja voitte vain kuvitella, kuinka suunnattomasti siinä vaiheessa ilahduin huomatessani kirjoittaneeni: "12 krs. joustinneuletta, taas 2 mm puikoilla". Perfektionisti minussa ei antanut periksi sille, että olisin katsonut asiaa läpi sormieni. Voi olla, että käytössä ei kuitenkaan huomaisi mitään eroa neljännesmillin verran eri kokoisilla puikoilla neulotuissa varsien joustinneuleissa, mutta tietoisuus siitä häiritsi minua. Oli pakko purkaa taas.

Alan tosiaan olla aika karaistunut purkamisen suhteen. Mutta ei siitä vaan kyllä opi nauttimaan.

Nyt tämän toisen Sake-sukkani kanssa aion olla tarkkana. Kuin pokkana.

Kevyttä ja vakavaa

Olenko vieläkään kuvannut valmista Daybreak-huiviani? En. Onko muita valmistuneita töitä? Itse asiassa ei. Neulonko melkein koko ajan? Kyllä. Tosin ehkä vähän vähemmän kuin vielä jokin aika sitten.

Tällä hetkellä neulominen on minulle lähinnä oheis- ja sijaistoimintaa. Jos olen pitkään neulomatta, käteni alkavat tylsistyä. Mutta sinänsä neulominen itsessään ei ole päällimäisenä mielessä. Sitä vain tekee. 

Viime päivinä olen keskittynyt ajattelemiseen. Kuulostaa todella suureelliselta, mutta ei se ole sitä. On vain niin paljon asioita... Olen melkein harkinnut jonkinlaisen pohdiskelublogin perustamista, ihan vain kirjoittamisen ja ajatusten jakamisen takia, mutta siitä tuskin tulisi mitään. On tässä näitä blogeja jo tarpeeksi.

Tekisi mieli kirjoitella tänne enemmänkin. Mutta sitten aina kun meinaan, se hyytyy ihan alkuunsa. Jostain syystä alkaa tuntua, että tämä ei ole oikea paikka. Täällä minä kirjoittelen käsitöistäni. Vaikka en minä edes ole kirjoittanut tänne puoliakaan kaikesta siitä, mitä neulomisesta ja ompelusta (tai pukeutumisesta) ajattelen.

No, jos niitä pohdintoja haluan tuoda esille, niin tässä vähän hyvin kevyttä kauraa: olen huomannut, että kun ajattelee paljon jotain vähän raskaampia asioita, tulee kummallisen suuri tarve tavallista pinnallisimmille asioille. Siis minulla, en tarkoita tätä yleispäteväksi väitteeksi. Kun lukion viimeisenä vuonna eräs kaverini kuoli, aloin melko pian sen jälkeen haaveilla tietystä hajuvedestä ja ajattelin sitä niin paljon, että kirjoittelin siitä päiväkirjaanikin. Muutamaa kuukautta myöhemmin asia hävetti minua aivan kamalasti enkä tainnut juuri enää haluta ajatellakaan koko hajuvettä. Silloin ihmettelin, miten voinkin olla näin pinnallinen olento.

Nyt juuri elämässäni ei ole tapahtunut mitään mullistavaa ihan vastikään. (Tosin se on suhteellista.) Mutta hyvin paljon isoja asioita on silti pinnalla. Ne asiat pyörivät mielessä, huolettavat tai surettavat tai ovat vain semmoisia, joihin koitan sopeutua ja joita koitan hyväksyä. Ja koitan elää hetkessä.  

Ja mitäs nyt on tapahtunut? Olen ostanut hajuveden. (Edellisestä kerrasta on siis useita vuosia.) Ja olen googletellut ja tutkinut, perehtynyt ekohajuvesiin. Lueskelin Uuden Mustan ekohajuvesitestin tuloksia.  Ja Karkkipäivän hajuvesi-kategorian tekstejä. Niin, ja Nuuh beibe! -blogia. (Se on varsinkin mielenkiintoinen, koska sitä kirjoittaa hajusteyliherkkä henkilö.)

Jotenkin minä vain kai kaipaan juuri nyt jotain täysin pinnallista ja hyvää mieltä tuovaa. Ja tuoksut tuovat hyvää mieltä, ainakin jos eivät ole sitä laatua, jotka tuovat migreeniä. Tuoksut ovat ehkä vähän niin kuin musiikki... ne sitovat itseensä tunnelmia.