Nalle ja päivän pohdinnat

Virkkasin. Tein töihin nallen ja uutta on jo koukulla. 

En ole mikään virkkausintoilija, vaikka on minullakin ollut kauteni. Virkkauksen etu on ainakin siinä, että juuri jotain tämän nallen kaltaista saa aikaiseksi todella vaivattomasti ja luultavasti helpommin kuin neulomalla. Ja on se ihan mielenkiintoista hommaa. Mutta en pidä sitä läheskään niin rentouttavana kuin neulomista. Neulominen sujuu minulta luontevammin.

Nallesta tuli minusta ihan mielettömän söpö ja vähän harmittaa, että en tehnyt sitä itselleni ja tuonut kotiin. Tosin outoa harmitella sitä, sillä minulla ei olisi mitään paikkaa nallelle. Meillä ei ole oikein tasoja, joille laittaa koristeita. Enkä muutenkaan ole yhtään koristeihminen.

ohje: virkattu nalle, DROPS Design

koukku: 3,5 mm

lanka: Drops, Muskat

menekki: pääväriä n. 27 g, toista n. 10 g

Jos leluinnostukseni nyt vain jatkuu tarpeeksi kauan, teen kyllä kaupalle useammankin. Osa leluista voi olla lasten leikittävänä, osa mallikappaleina inspiraatiota antamassa. Kaupalla niillä koristeillakin on minusta jokin pointti. Kodin tekee viihtyisäksi monet muut asiat, mutta kauppaa on mukava kaunistaa koristein.

Mitäköhän muuten nykyajan lapset tykkäävät tai tykkäisivät virkatuista, neulotuista ja ommelluista leluista? Muistelen, että itse olen leikkinyt aika pitkälti kaupan valmisleluilla ja kaiken maailman muovihärpäkkeillä, ja että itsetehdyt jutut eivät olleet yhtä cooleja. Mutta kyse ei varamaan ollut niinkään juuri minun mielipiteistäni tai arvioistani vaan vallitsevasta kulttuurista. 

Tällä hetkellä omistan lapsuuteni leluista vain muutaman, ja yksi tärkeimmistä ja arvokkaimmista on ehdottomasti eräs ommeltu possuäiti, jolla on mahassa vetoketjun alla neljä pientä possua. Tai siis oli neljä pientä possua, nyt niitä on kyllä vain kolme. Nyt kun aloin miettiä asiaa, en ole enää ihan varma, kenen tekemä possuäiti lapsineen on, mutta luulen, että se on erään äidin ystävän ompelema.

Toivoisin, että lapsiperheiden kulttuuri tässä leluasiassa olisi muuttumassa siitä mitä se oli minun ollessani pieni. Ensinnäkin sitä muovihärpäketavaraa suolletaan maailmaan jo ihan liikaa ja keskivertolapsilla on Suomessa aivan varmasti leluja enemmän kuin tarpeeksi. Oli minullakin vaikka mitä, ja varmasti halusin aina vain lisääkin, mutta suurimmalla osalla leluista leikin varmaan vain pari kertaa. Ja kaiken huipuksi parhaat ja mieleenpainuvimmat leikit lapsuudestani leikittiin ilman leluja, piirustuspaperin äärellä tai parin vakiolelun kanssa. 

En usko, että valmislelujen ja kotikutoisten lelujen arvostus ja arvostamattomuus ovat sitä paitsi lapsista peräisin. Eivätköhän ne ole aikuiset, jotka näitä asioita arvottavat ja siirtävät arvotukset lapsilleenkin. Enkä tarkoita nimenomaan yksittäisiä vanhempia, vaan koko tätä aikuisten porukkaa. Tottakai lapset nimittäin imevät oppejaan muualtakin kuin omilta vanhemmiltaan. Koko ympäröivä kulttuuri vaikuttaa lasten asenteisiin aivan varmasti.

Olisi mukava, jos ne asenteet muuttuisivat siihen suuntaan, että ihmisten itse rakkaudella valmistamaa arvostettaisiin enemmän kuin hyvin brändättyjä pissisnukkeja. Ja että tekemisen ilolla olisi enemmän arvoa kuin tyhjällä ja kylmällä rahalla. Ehkä siihen suuntaan ollaan menossakin. Eletään toivossa.

Tekemisen iloa siis päiväänne hyvät ihmiset! Nauttikaa puuhistanne!

Hyvää mieltä (ei aprillia)

Nyt viime aikoina blogilleni on alkanut tipahdella tunnustuksia ja haasteita. Tiedä sitten, mistä se johtuu, mutta kieltämättä on alkanut tulla suosittu olo. Kohta varmaan nousee päähän, varoitan jo näin etukäteen. Minusta voi tulla kohtalaisen rasittava siinä vaiheessa kun alan käyttäytyä kuin kovemman luokan julkkis. 

Olen vähän hidas ja paljon laiska reagoimaan kaikkiin kiertäviin palkintoihin sun muihin, mutta näistä taipumuksistani huolimatta kaikki muistamiset kyllä oikeasti lämmittävät mieltäni. On oikeasti kiva tietää, että siellä jossain on joitakuita, joita blogini tyyli miellyttää. Osittainhan sitä kirjoittaa itselleen ja pitää vähän päiväkirjaa aikaansaannoksistaan, mutta kyllähän koko tämän bloggaamisen pointti on ihan se vuorovaikutus.

Koska olen tullut lykänneeksi näihin haasteisiin sun muihin tarttumista, meni äsken hetki blogini kommenttibokseja tonkiessa. Jos nyt oletetaan, että löysin tosiaan kaikki, tässä pitäisi olla tyypit, jotka ovat katsoneet blogini muistamisensa arvoiseksi: Lotta, groomeri, amuk ja sansu. Ja sattumalta itse tykkään kaikkien heidän blogeistaan ja seurailen enemmän tai vähemmän säännöllisesti.

Ihan puhtaasti laiskuuttani tartun haasteista nyt vain yhteen, viimeisimpään. Lotta heitti hyvän mielen haasteella, ja se on kieltämättä kaikista missään näkemistäni kiertävistä haasteista mielenkiintoisin. Siinä tehtävänä on yksinkertaisesti listata hyvää mieltä aiheuttavia asioita ja pistää haastetta eteenpäin ainakin viidelle muulle bloggarille.

Hyvää mieltä

Ensimmäisenä se itsestäänselvä: läheiset ihmiset. Saan valtavasti hyvää mieltä perheestä, kumppanista, ystävistä ja sukulaisista. Niin, ja maailman parhaasta pomosta! Kun asiaa rupeaa miettimään, minulla on oikeastaan ihan älyttömän monta läheisempää ihmistä elämässäni, mikä on kyllä mielettömän hyvää onnea.

Ja sitten saman tien materialistisempiin ilon aiheisiin. Tykkään ihan valtavasti nykyisestä käsityökirjakokoelmastani. Ja ehkä vielä sitäkin antoisampi on taidokkaasti haalimani vanhojen käsityö- ja muotilehtien varastoni, johon viimeisimmän lisän sain äidiltäni synttärilahjaksi puolisen vuotta sitten.

Saan muuten valtavasti hyvää mieltä myös tästä netin ihmeellisestä käsityömaailmasta niin nörttiä kuin tämä koneella hengaaminen onkin - ja vaikka kuinka koitettaisiin väittää, että se oikea elämä on jossakin netin ulkopuolella. Kuulkeepas, jos ei ois nettiä ja Ravelryä ja Ravelryn Oulu-ryhmää, niin olisi mennyt esimerkiksi varsin antoisat pubineulonnatkin ohi! Siellä sitä juteltiin ihan livenä. Ja neulottiinkin. Ja join oikean siiderin.

Hyvää mieltä irtoaa myös kivoista kitaratunneista, yksin kovaan ääneen laulamisesta, hyvän biisin ripiitillä kuuntelemisesta, aurinkoisista päivistä, polkupyörästä, hyvistä sarjoista ja kirjoista, kamerasta, kirjastoista, kivoista tuoksuista, hyvästä ruuasta, pehmeästä peitosta ja niistä kausista kun ei ole pahemmin migreeniä.

Siinä niitä varmaan jo olisi. Ja on niitä enemmänkin. Ei vain voi kaikkia muistaa juuri nyt.

Haasteen puolestaan pistän eteenpäin vaikka kaikille niille, jotka bongaavat bloginsa tuolta vasemman sivupalkin lempiblogiluettelostani!

Ainiin, Rocky Coast!

Jatkuvan saman toistamisen keskeltä hoksasin sentään jotain sellaistakin, mitä en ole vielä useampaa kertaa tehnyt. Minullahan on keskeneräinen Rocky Coast Cardigan. Eikä mitenkään pahasti keskeneräinen edes, senhän saisi hetkessä valmiiksi. Se vain jäi joulun kieppeillä kesken muutamien vastoinkäymisten vuoksi. Olin nimittäin innoissani pakannut neuleen mukaan joulunviettotavaroihin, mutta unohtanut ottaa mukaan lankaa. Yhdellä kerällä ei kovin pitkälle pötkitty, niin että homma vähän hyytyi. 

Joulun jälkeen neuloin innolla (ensimmäistä) Daybreakiäni ja jotenkin muutenkaan koko Rocky Coast ei jaksanut enää paljon kiinnostaa. Nyt se on sitten tosiaan sen kolmisen kuukautta maannut eräässä korissa hyllyn päällä täysin koskemattomana. Eilen vain kun aloin tutkailla lankalaatikkoani sain yllättäen inspiraation palata kyseisen neuletakin äärelle. Turhaan nuo Dropsin Limat tuolla laatikossa lekottelee, kun niistä olisi mahdollista saada helposti ja nopeasti jotakin valmista aikaan.

Illalla sitten innoituksen saatuani aloin hommiin. Vartalo-osa ja toinen hihahan olivat jo valmiina, enää ei puuttunut kuin vasen hiha ja se collar, mitä se nyt suomeksi onkaan. Reunus? No, hihan sain eilen jo lähes valmiiksi, nyt ei enää paljoa puutu. 

Tietysti vähän hassua tehdä takki loppuu nyt, kun säät ovat jo vihdoin vähän leppeämmät. Tosin minä nyt palelen vähän milloin sattuu, että eipä sillä toisaalta taida olla niin älyttömästi merkitystä..

Toistoa

Olen ilmeisesti huomaamattani omaksunut tietyn teeman tälle vuodelle. Viime vuoden neulomisteemananihan oli ihanaa itselleni, (aihe josta en ole vieläkään tehnyt kuvakoostetta vuoden loputtua, laiska mikä laiska). Teemavuoden taustalla oli se tosiasia, että olin alkanut lipsua melkein jo liikaakin muille neulomisen puolelle, ainakin ottaen huomioon, miten monia ideoita minulla olisi itseänikin varten ollut. Niin ja sen, miten vähän minulla on itse asiassa mitään vaatteita tai asusteita. Noh, tämän vuoden teemaan, jos nyt määritellään se teemaksi, olen ajautunut itsestään. Enkä ihan ymmärrä miksi.

Tänä vuonna teen kaikkea toista kertaa. Tai kaksin kappalein. Tai peräti kolmatta kertaa. Tajusin juuri äsken, että olen loppusuoralla toista Daybreak-huiviani, (ensimmäisen ollessa muuten edelleen kuvaamatta, laiska mikä laiska), ja että olen neulonut toiset Charlotta-sukat kolmansien ollessa jo puikoilla ja että Charlotta-myssyjäkin valmistui jo toinen. 

Mikäköhän ihme minuun on mennyt? Onko jotenkin liian raskasta aloittaa jotain ihan uutta? Kamalaa vaivannäköä joutua lukemaan ohje? Tai katsomaan kaavioita, joita ei ole tuijotellut jo useita kuukausia?

Okei, toinen Charlotta-myssy meni työpaikalle. Ja ne kolmantena puikoille päätynet sukatkin ovat aikeissa valmistuttuaan muuttaa sinne. Mutta silti. Vähäsen jo kyllästyttää. Voitteko kuvitella?

Yksi hyvä puoli tosin on, että Charlotta-kuvio lähtee kyllä jo ulkomuistista. Luennolla on hyvä neuloa palmikollisia sukkia, kun jotakin saa vähän tehdä, mutta kuitenkaan ei tarvitse juuri aivoja käyttää.

Charlotta-myssystä kirjoittelin jotakin meidän kaupan blogin puolelle. Koska toiston raja tulee tässä vastaan, jätän samat jorinat täällä välistä. (Tietenkin copypasteaminenhan sinänsä olisi helppoa. Kiinnostus vain on jo lopahtanut.)

Toistan vielä sen verran itseäni, että valitan asiasta, josta olenkin valittanut jo joka paikassa muualla: ihan on kyllä hanurista tällaiset vuorokaudenaikojen käpälöinnit! Minulla tulee rytmihäiriöitä!

Jotain vähän unohtunutta

Tuli ihan tuossa yhtäkkiä mieleeni, että eräitä sukkia en olekaan täällä esitellyt valmiina. Vaikka kyseiset sukat ovat olleet valmiina jo viime heinäkuusta asti. Niitä ei vain tullut ihan heti kuvattua.

Sitten kuvasin ne joskus tuossa pari kuukautta sitten. Kummasti se kuvaaminen ei kuitenkaan vaikuttanut niin, että sukat olisivat käyneet itse esittelemässä itsensä. (Se olisikin kyllä ihan hemmetin kätevää!)

ohje: Brainless, Yarnsissima

lanka: Handun kashmirsukkalanka

puikot: 2,5 mm

En näköjään ole ottanut langan kulutusta ylös, tai ainakaan Ravelryn tiedoista ei löydy. Enkä muuten ala nyt punnita, sillä nämä sukat ovat parhaillaan jaloissani ja jalat ovat siltikin jäässä. Mutta alle sata grammaa näihin meni, yllätys yllätys.

Enkä rupea myöskään mitään kummempaa näistä runoilemaan nyt. Nää on ihan kivat, that's it.

Toinen Charlotta

Sain kuvattua toiset Charlotta sukkani, ja nyt on luvassa kunnon kuvatykitystä. Ihan vaan siksi, että minusta kameralla on kiva leikkiä. Ja siksi, että minusta neuleista pitää olla paljon kuvia. Sitten niistä saa jotain tolkkua.

Ensinnäkin pitää kyllä sanoa, että onpas joku vain osannut suunnitella hemmetin hyvän sukkamallin. (Hmm, mikähän täällä alkoi haista..?) Nämä sukat istuvat minun jalkaani mainiosti. Tuntuvat hyvältä. Ja materiaali on hyvä. Bfl kutittaa minua vain hitusen, ja se on paljon se! Tai siis äh... pitäisi opetella ilmaisemaan itseään ilman että kuulostaa jatkuvasti ristiriitaiselta. Mutta siis kuten olen jo aiemmin täällä toitottanut, minä olen harvinaisen herkkänahkainen. Kirjaimellisesti siis. Ja joidenkin ymmärtämättömien tomppeleiden mielestä myös kuvaannollisesti.

Sukkien väri on tällä hetkellä täällä päin kuuminta hottia. Tai ehkä semmoista turvallisen lämpöistä. Olen tainnut tästäkin mainita aiemmin, mutta Hopeasäikeen langat ovat aivan ihanalla tavalla värjättyjä. Tämäkin lanka oli jo vyyhdillä niin valloittava, että melkein ei tehnyt mieli sitä avatakaan. Tosin minulla ei yleensä ole sen asian suhteen kovin korkeaa kynnystä. Minulle langat ovat kuitenkin pääasiassa materiaalia ja aiotut käytettäväksi. Kyllä minä sen lankojen hiplaamisen ihan ymmärrän, mutta en edusta koulukuntaa.

malli: Charlotta toinen

koko: 39 ja L

lanka: Hopeasäie Sukka, väri Erin

puikot: 2 mm ja osan varresta 2,25 mm

langan kulutus: 85 g

fiilis: mä oon nero!

Neuleohjeen aikaansaamisessa kivointa on muuten ollut toisten ihmisten versioiden näkeminen. Ja tietysti kommenttien kuuleminen. Esimerkiksi Täydellinen sininen -blogissa on varsin hilpeä kuvaus Charlottojen neulomisprosessista - joskaan ei tosin varsinaisesti pelkästään mairitteleva, mutta vähät siitä.

Tässä sukkaohjeessa olen käyttänyt kantapäätä, joka minun mielestäni toimii kärjestä aloitetuissa sukissa tosi hyvin. En muuten enää muista, mistä olen tuon kantapään oppinut, harmi kyllä, mutta sitä joka tämän kantapään on kehitellyt, sietäisi kyllä kiittää. Tietysti jossain vaiheessa kantapäätä tehdessä puikoilla on noin miljoona silmukkaa ja niiden kanssa voi olla hankalaa, mutta noin muuten pidän tätä hyvin kätevänä. Täytyy kylläkin tunnustaa, että tämän parin toista sukkaa tehdessäni aloin jo vähän kyllästyä... jostain syystä tuli ikävä ylhäältä alaspäin neulottavaa (muistaakseni) ranskalaista kantapäätä.

Toivon hartaasti, että nämä sukat kestävät käyttöä. Sehän tässä Hopeasäikeen Sukassa huolestuttaa, että langassa ei ole ollenkaan mitään vahvikeainetta. Olen niin tykästynyt näihin sukkiini värin, pehmeyden ja mallin puolesta, että haluaisin näiden kestävän ikuisesti. 

Realistisia toiveita. No, ei ainkaaan parane käyttää näitä kengissä. 

Oletteko muuten koskaan pistäneet merkille, miten valokuvissa jalat saattavat näyttää sirommilta kuin todellisuudessa? Vai onko kyse vain minun jaloistani? Vai minun päästäni?

Ihan vain tällainen täysin turha sivuhuomio. Vaivautunutta small talk -yritystä.

Joko näitä kuvia olisi riittämiin? No, ehkä yksi vielä.

Ja kerta kiellon päälle, koska minulla on ongelma.

Nyt hipsin tieheni ja alan tehdä jotakin hyödyllistä. Tosin se voi olla turhan radikaalia vaihtelua minun elämässäni. Mutta jospa se ei tapa.

Ullassa taas

Kappas vain, uusi Ulla on ilmestynyt. Ja tästäkin numerosta löytyy jotain minun puikoiltani lähtenyttä.

 

Nyt alan olla jo niin vanha tekijä, että ei tunnu missään... ainakin jos vähän kaunistelen totuutta. Hauskaahan tämä taas on. Lähinnä eroa edellisten julkaistujen ohjeideni jälkeisiin tunnelmiin on siinä, että enää en ole aivan paniikissa sen suhteen, että ohje saattaa kuhista virheitä. Paitsi että luotan Ullan koostajatiimiin, luotan ihan pikkuisen jo itseenikin ja sitä paitsi ihaniin, kiltteihin ja uhrautuviin koeneulojiini. Ennen kaikkea en pidä mahdollisia virheitä enää niin kohtalokkaina. Jospa niistä selviää. Mikään ei räjähdä, jos joku ei ymmärräkään ohjeitani.

Ullan kansikuvaa koristaa tällä kertaa Villaviidakon Emman tosi kauniit lapaset. Olen tässä jonkin aikaa kaipaillut mielenkiintoista mutta kuitenkin ulkoasultaan hillittyä lapasohjetta. Lupasin lapaset eräälle, joka ei suostu käyttämään mitään kovin krumeluurista ja minua taas puolestaan ei todellakaan huvita neuloa pelkkää sileää juuri nyt. Olisikohan Neidonkyynel ratkaisu tilanteeseen?