Juuri nyt

Joskus on vaikea valita...

Virtausta

Hengissä! Olokin on tänään ihan kohtuullinen, niin että jätän tällä kertaa migreenivalitukset väliin. (Mikä pettymys, vai mitä?) Olen saanut ihan kohtuudella neulotuksi nyt parina päivänä ja muuttelin tässä juuri huvikseni vähän blogin ulkoasuakin. Tai siis lähinnä rakennetta. Siirsin sivupalkin tuonne oikealle, jostain syystä se alkoi yhtäkkiä tuntua jotenkin raikkaammalta ja selkeämmältä vaihtoehdolta. Liekö kyse vain siitä, että mieli kaipaa aika ajoin uudistamista, vai kenties siitä, että vasemmalta oikealle lukusuunta jotenkin vaikuttaa siihen, missä haluaa kaiken tilpehöörin olevan.

Niin joo, lisäsin sivuun nyt neuleohjeenikin. Kuvat ovat toisaalta kiva muistutus itselleni omista aikaansaannoksistani, toisaalta osa itseni esittelyä satunnaisille blogiin eksyjille. Kuvat ovat samalla linkkejä ohjeisiini, mikä on kätevää. Ainakin jos tarvitsee löytää ohjeet nopeasti. (Omalta koneelta ne eivät todellakaan löydy alta aikayksikön.)

Olen tässä viime kevään aikana mallitilkkuillut Sekaisin silmukoista -blogin projektia varten. Siellä minulla on meneillään neulemallin suunnittelu ja toteutus yhdessä ystäväni Hearts&Minds -blogin Sannan kanssa. Noin miljoonasta eri syystä projekti on valitettavasti hidastellut ja yhdeksi syyksi lisättäköön, että jotenkin oudosti minusta ei tunnu yhtä luontevalta kirjoittaa kaupan blogiin kuin omaani. Lumoava Lanka on kylläkin minulle jo melkein kuin toinen koti ja haluan ehdottomasti edistää sen toimintaa, kehittää, rakentaa, mainostaa ja markkinoida. Mutta on yllättävän vaikeaa kirjoittaa kahteen blogiin.

Jospa tämä villatakiksi muotoutunut projekti pääsisi kuitenkin nyt vihdoin kunnolla vauhtiin, sopivasti näin kesällä lämpimien säiden viimein alettua. Tyypillistä, että juuri nyt kaikki solmut tuntuvat aukeavan ja padot murtuvan. Mutta niin se vain on, että nyt jokin lähti virtaamaan. Ja tietysti, onpahan villatakki mitä luultavimmin syksyllä sitten valmis. Se olisi sentään oikein ajoitettu.

No, on tässä itse asiassa ehtinyt talven aikana kaikenlaista tapahtua. Sannan ja minun aikatauluongelmista huolimatta olemme vähän ehtineet palaveerata ja valita mallin, neulepinnan ja sen semmoista. Tuloillaan on raglanhihainen, ylhäältä alas neulottava villatakki. Ja väristä, jota en ikinä olisi tullut ajatelleeksi jos olisin ollut itselleni valitsemassa, mutta johon nyt olen yllättävän ihastunut. (Arse-väri, sanoisi Soile varmaan.)

Neulesuunnittelu on minusta mielettömän kivaa, mutta se aloittaminen on aina kamalan vaikeaa. Etukäteen märehdin sitä, kun kuitenkin lasken väärin, kokeilen jotain mikä ei onnistu ja osoittaudun tyhmäksi. Ja joudun aloittamaan alusta. Mutta sitten kun olen oikeasti aloittanut, ei muutama takapakki lannista minua, eikä oikeastaan juuri edes kiinnosta. Kun olen päässyt tekemisen vauhtiin, katson epäonnistuneet kokeilut oppimiseksi ja saatan saada niistä uusia ideoita. Loppujen lopuksi tunnen olevani omimmillani, omana itsenäni. Tunnen, kuten jo ilmaisin, että jokin lähtee virtaamaan.

Itsehoitosuunnitelmia

Viimeaikainen jatkuva migreenikohtauksista kärsiminen on pistänyt miettimään omaa kehoa ja koko elämää. Lienee sanomattakin selvää, että jatkuva toimintakyvyttömyys ja huono olotila pistävät välillä mieltä matalaksi ja suorastaan kyseenalaistamaan koko elämän pointin. Toisaalta migreenistä huolimatta olen suurimmaksi osaksi ajasta aika positiivisella mielellä. Jo jonkin aikaa sitten havahduin siihen, että olen itse asiassa aika ratkaisukeskeinen ihminen - niin kuin haluankin olla. 

Kesäkuinen auringonlasku parin päivän takaa.

Nyt olen sitten taas käyttänyt aikaa netin selailuun ja erilaisilla hakusanoilla googletteluun. Koitan löytää muiden kokemuksia migreenistä ja esimerkiksi ruuan ja liikunnan vaikutuksista siihen. Liikunnan suurin ongelmahan on siinä, että tällaisena aikana, jona ennakko-oireet ovat lähes koko ajan päällä, kaikki liikunta provosoi migreeniä. Juuri siksi jooga on alkanut tuntua koko ajan ihanteellisemmalta harrastukselta. Sekin on liikuntaa, mutta se on parhaimmillaan hyvin rauhallista niin ettei pään tarvitse kestää kovaa heilahtelua ja hytkymistä. Veri lähtee liikkeelle, mutta ei ihan niin pahasti, että silmissä pimenee ja päässä kuuluu kohinaa.

Ensi viikolla aion yrittää jollain keinolla saada raahattua itseni joogatunnille. Se on ollut tarkoituksena jo pari edellistäkin viikkoa, mutta migreenin takia ei ole onnistunut. Tänään on ollut kuitenkin lähes siedettävä olo ainakin suurimman osan ajasta ja toivon, että ensi viikolla minulla on jo mahdollisuuksia. 

Ruokavaliogoogletteluista ei ole vielä ollut ihan kauheasti apua. Tiedän, että punaviini, juustot ja suklaa on listattu vältettäviksi monessa paikassa, mutta paitsi että en nuista juuri mitään kovin usein edes suuhuni pistä, en ole myöskään omakohtaisesti huomannut mitään yhteyttä niiden ja migreenin välillä. Suolainen ruoka tuntuu puolestaan monesti kohtauksen alussa vähän helpottavan oloani, mutta ihan kamalasti en haluaisi suolaakaan kehooni pumpata. Onhan se tarpeellinen aine, vaikka jotkut muuta kuvittelevatkin, mutta en usko, että sen syöntiä kannattaa liioitella. 

Ruuan suhteen ratkaisuni tähän hätään on koittaa vain lisätä kasvisten syöntiä. Ja syödä vitamiineja. Juuri muuta en nyt keksi. Superruokia voisi tietysti kokeilla, kyllähän niiden väitetään parantavan vähän kaikki sairaudet. Olen vain itse vähän skeptinen. Mutta ehkä alan olla jo siinä pisteessä, että otan kohta kaikki keinot käyttöön. Eihän sitä tiedä, mistä se apu löytyy.

Toivottavasti näistä keinoista on nyt edes pienesti apua. Jos jollakulla on antaa lisää vinkkejä, otan ne ehdottoman kiitollisesti vastaan.

Eriparivillasukat

Viikonloppu. Kesä on harmaa niin kuin tähänkin asti. Oloni ei ole mikään parhain, mutta tällä hetkellä nautiskelen siitä, että jaksan istua. En tiedä, onko blogi oikea paikka valittaa turhautumistaan migreeniin, niin että jätän pidemmät ininät väliin. Pieni valittaminen kuitenkin sallittakoon, kun viime päivien sisältönä on ollut lähinnä huono olo. Tosin olen jaksanut emännöidä yhden Silmukkaseuran torstaina ja ex-kämppikseni oli täällä yhden illan, yön ja aamun pitämässä minulle seuraa, mikä on ollut oikein mukavaa.

Nyt sitten kuvailin aikani kuluksi parit sukat. Tosin en jaksanut vetää niitä jalkaani ja alkaa kieppua ihmeellisissä asennoissa, jotta saisin edes jossain määrin järkevän näköisiä kuvia. Olen myös alkanut huomata tiettyä hitaanlaisuutta kuvien otattamisessani, niin että luultavasti parempi esitellä tällaisia kuvia heti kuin mukamas parempia kuvia puolen vuoden päästä. 

Bexit valmistuivat keskiviikkona. Ne etenivät kyllä todella vauhdikkaasti ottaen huomioon, että suurimmaksi osaksi ajasta en ole jaksanut juuri neuloa. Ilmeisesti näiden kanssa oli innostus korkealla ja jokainen neulomiskykyinen heti tuli hyödynnettyä.

Charlottat sen sijaan etenivät hitaasti. Aloitin ne kai joskus maaliskuussa tarkoituksenani viedä ne töihin mallikappalesukiksi. Kolmas kerta sanoo kenties toden, mutta saman mallin neulomisessa se myös ehkä vähän vie innon. Ei Charlottaa siis ihan vähään aikaan, sen voin sanoa. 

Näiden sukkien kuvaaminen yhdessä todisti taas erään asian. Vihreä ja violetti on ihana pari! Tai vihreä ja violetinpunainen. Minulla on ollut jo pidempään varattuna langat vihreä-viininpunaiseen mekkoon, mutta sen aloittaminen on koko ajan lykkääntynyt. Tämän kesän tavoitteenani on saada se ainakin kunnolla aluilleen. Tosin minulla on tälle kesälle ehkä vähän liikaakin neulomistavoitteita. Kuinka realistista on neuloa mekko ja pari villatakkia kesän aikana? Varsinkin kun jotenkin automaattisesti aloitan aina uudet sukat entisten valmistuessa. Ja ottaen huomioon sen, että sitä neulomisaikaa tuntuu terveydellisistä syistä olevan kohtalaisen rajatusti. Vaan pitäähän sitä ihmisellä nyt tavoitteita olla!

Tarkempia tietoja sukista voi halutessaan käydä katsomassa Ravelrystä, sieltä löytyvät niin Bexit kuin Charlottatkin. Jos joskus intoudun ottamaan lisää kuvia, saatan rustailla tänne jotain vähän valaisevampaakin. Nyt joudun menemään taas hetkeksi lepäämään.

Epäonnistuneet otokset ja pikkuasioihin takertumista

Tänään olen liikkeellä puhtaasti inisemismielessä. (Tästä postauksesta ei kuulkaa selvitä ilman kursiivia.) Ärsyynnyin erään artikkelin yhdestä lauseesta yllättävän paljon ja aion avautua siitä täällä. Samalla esittelen Rocky Coast Cardiganini epäonnistunein kuvin. Enjoy!

Ensinnäkin siitä Rocky Coastista. Minulla oli hienot suunnitelmat, miten stailaan itseni tajunnan räjäyttävän upeaksi pukeutumalla sävy sävyyn ja laittamalla ihanan Lilja-kukkaseni hiuskoristeeksi. Suunnitelma kariutui kuitenkin olennaiseen seikkaan, sillä juhannusaattona mummolassa tätini PÖLLI minun Liljani. Tosin hän oikeastaan maksoi siitä ja minä oikeastaan suostuin diiliin, joskin vähän hitaasti lämmeten. Eräät täällä väittävät sitä siksi kutsuttavan kaupankäynniksi. Minä kuitenkin kutsun sitä pöllimiseksi.

Loppujen lopuksi valokuvat takista otettiin sen kummemmitta esivalmisteluitta. Koska minulla oli eilen serkkuni kanssa treffit Lumoavassa Langassa ja koska joka tapauksessa pistin Rocky Coastin lähtiessä päälleni, päätin riistää sukua ja käyttää serkkutyövoimaa valokuvien ottamisessa. Nappasin kameran mukaan ja pakotin Essin läheiseen puistoon kuvailemaan. Ikävä vaan, että en tällä kertaa ollut ihan nero...

Olen koittanut opetella järkkärini käyttöä välttelemällä automaattia ja ihan vain kokeilemalla erilaisia asetuksia hatariin taustatietoihini pohjaten. Se on ihan mukavaa ja opettavaista touhua, mutta ei kovin kätevää silloin, jos joku muu on kameran takana. Jos kuvaaja ei tunne kameraa ollenkaan eikä ole kovin perehtynyt touhuun, pitää kuvattavanakin ollessa käydä itse kokeilemassa säätöjä. Se ei toimi.

Vasta sitten jälkikäteen tajusin, että hei, on siinä kamerassa automaattikin, nuija. Mutta ei se mitään. Onpahan esitellä sentään jotakin, joskin vain sumeita otoksia. Ensimmäinen kuva on koko kuvasarjan paras. Ja siitä sentään näkee, miltä takki päälläni suurin piirtein näyttää.

Toinen blogiin valikoitunut kuva kuuluu kategoriaan päiväni muotibloggarina. Hitsi, olen itse asiassa luonnonlahjakkuus! Jalat sisäänpäin käännettyinä, kasvot vähän alaspäin... menee täydestä kuin väärä raha.

Sitten vielä vähän lähikuvaa... joka ei ole ollenkaan tarkka.

Ja vielä selitys sille, miksi suurin osa kuvista meni pilalle. Käsiä voisi toki pitää ihan paikallaankin.

Minulla tulee jostain syystä mieleen Asterix-sarjakuvat. Niissä aina käsien huitomiset on kuvattu tähän tyyliin. Paitsi muotibloggaajana, minulla olisi voinut olla mahdollisuus uraan sarjakuvasankarinakin. Vaikka Obelixina.

Koska kuvatkaan eivät ole mistään kotoisin, en vaivaudu menemään takin neulomisen tarkempiin yksityiskohtiin. Palaan tämän kanssa asiaan sitten kun on jotain mitä oikeasti esitellä. Ja ylipäänsä keskittymiskykyä.

Sitten siihen minua raivostuttaneeseen artikkeliin. Itse juttu oli ihan hieno ja oikeaa asiaa, kyseessä on nimittäin Talouselämän Kudo työhuolesi pois. Lankakaupassa työskentelevänä ihmisenä kuitenkin särähti aika pahasti silmään väite: "päälle pitää saada jotakin sellaista, mitä muilta ei löydy. Varsinkin nuoret miehet ovat heränneet tähän trendiin. On coolia pitää päässä itse tekemäänsä pipoa."

Varsinkin nuoret miehet...? Tiedän, että joitakuita ärsyttää ihan jo se, että viimeiset kymmenen vuotta jokaisessa neulomista käsittelevässä jutussa on mainittu virkkaavat pojat. Tässä minua ei kuitenkaan häirinnyt se. Ilmeisesti se sitten on kovinkin uutiskynnyksen ylittävä asia, kun 2000-luvulla kaikki ihmiset eivät harrastuksissaan noudatakaan perinteisiä sukupuolijakoja.

Ei, minua ärsyttää ihan vain väitteen harhaanjohtavuus. Miten toimittaja voi väittää, että varsinkin nuoret miehet ovat heränneet trendiin? Olen nyt ollut myyjänä lankakaupassa kaksi vuotta, ja sinä aikana olen myynyt langat kolmelle sellaiselle miesasiakkaalle, jotka eivät ole olleet ostamassa niitä jollekulle elämänsä naisista. Yksi näistä kolmesta miehestä aikoi tehdä ostamastaan langasta itselleen pipon. Yksi valitsi langat villatakkiin. Yksi osti sukkalangan - ainiin, ja hän ei ollut nuori mies. Ihan keski-ikäinen. 

Minua jotenkin ottaa päähän tässä se, että neulomisen ja yleensä käsitöiden ympärille rakentunut valtava ilmiö on täynnä monia isoja ja upeita juttuja, kuten vaikka sosiaalinen verkostoituminen, kotimaisen ja ajanmukaisen neulesuunnittelun lisääntyminen ja todella vaativien taitojen laajalle leviäminen ja räjähdysmäinen edistyminen - ja sitten tästä kaikesta poimitaan esille se, että muutama poikakin on innostunut tekemään pipon. Ja siitä keksitään käyttää ilmaisua varsinkin. Ai varsinkin?!

Varsinkin?!?

Puuh...

Match made in Heaven

Nyt lisää niitä luvattuja ja kaivattuja (eikö vain?) sukkakuvia. Kun nyt kerran juhannuksena kuvaamisen vauhtiin päästiin, niin napsittiin sitten pikkusiskon kintuissa kuvat toisistakin sukista. Päätin kuitenkin omistaa näille sukille oman postauksensa, kun minulla muutenkin on taipumusta jaaritteluun. Jotenkin pitää ajatuksensa jaotella. Vaikka tietysti ne voisi ihan vain tiivistää... mutta ei tunnu minusta luontevalta. Vaatii liikaa älyä.

Olen selvästi kunnostautunut kirjahyllystäni löytyvien ohjeiden neulomisessa. Näiden ja parien edellisten sukkien lisäksi olen saanut valmiiksi huivin, jonka ohje on omistamastani Interweave Knitsistä, ja aloittanut uuden, jonka ohje on... omistamastani Interweave Knitsistä. Olen oikeastaan aika ylpeä tästä oman kirjastoni hyödyntämisestä. 

ohje: Norwegian Rose Socks, Wendy D. Johnson, Toe-Up Socks for Every Body

lanka: Handu HarmIlu, värit Pioni ja Liekki

puikot: 2 mm (varren joustin), 2,25 mm (kärki, kantapää) ja 2,75 mm kirjoneuleosuudet

langan kulutus: Pioni n. 65 g ja Liekki n. 25 g

fiilis: väriterapoitu

Nämä kaksi väriä huusivat villisti jo Handun verkkokaupan kuvissa. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, pitäisikö kokeilla HarmIlua ja aina aika ajoin HarmIlu-päivitysten aikana kävin vilkuilemassa Handun sivuja. Nähdessäni Pionin ja Liekin tajusin saman tien, että niiden piti ehdottomasti päästä yksiin. Luonnollisesti minun puikoillani.

Mallin löytäminenhän ei tapahtunut ihan saman tien. Joskus pitää vähän kokeilla, ennen kuin se oikea löytyy. No, sitä sattuu elämässä ja mikään kokemushan ei ole turha. Tai ainakin on paljon vähemmän masentavaa ajatella niin kuin jäädä kiroamaan hukkaan heitettyä aikaa...

Näitä sukkia oli sitten kyllä ilo neuloa. Aivan erilaista kuin Sakejen kanssa mutta yhtä ihanaa. Kirjoneuleenikin on omasta mielestäni kehittynyt ja on varsin tasaista. Ja pingottaminen hoitaa osansa. 

Jouduin neulomaan ensimmäisen sukan kiilalisäykset ja kantapään kolmeen kertaan. Ensin tein luullakseni ohjeen mukaisesti, mutta sukasta tuli liian iso. Toisella kerralla olin sitten vähän turhankin innokas pienentämisen kanssa ja aloitin kiilalisäykset aivan liian varhain. Kolmas kerta toden sanoi. Niin ne vain vanhat sananlaskut pätevät tänäkin päivänä. Sukkien lopulliseen kokoon olen tyytyväinen. Tuli täydellisen käyttökelpoiset.

Nämä olivat ensimmäiset sukat, joihin olen neulonut tiimalasikantapään kiilalisäyksillä. Olen aiemmin tehnyt tiimalasikantapään ilman kiilaa ja sellainen sukka ei istu minun jalkaani kyllä sitten mitenkään. Tämä toimii. Eikä ole vaikea tehdäkään.

Ohjeesta poiketen päätin tehdä varteen lisäyksiä. Olen tullut siihen tulokseen, että kirjoneule äärimmilleen venyneenä ei näytä hyvältä. Kenties aivan kummallinen mielipide ja muiden mielestä vain joku ihmeellinen oikku, mutta minusta näyttää kivemmalta, kun sukka ei näytä siltä kuin olisi juuri repeämässä. Ja kenties vain osoitus minun pikkumaisuudestani sekin, että pidän siitä, että kuvio on tasainen ja erottuu kunnolla. (Ihme tyyppi.) Jos siis on paksut pohkeet, joutuu tekemään muutamia muotoiluja. Kaikkien jalat eivät näytä samalta kuin sukkamallien. (Kumma juttu.)

Nyt sitten päästään testaamaan, kirvoittavatko nämä sukat yhtä paljon kehuja kuin Saket - kiitos kaikille kommenteista! Kummat lie muiden mielestä hienommat? Itse en osaa päättää.

For Cookie's Sake

Hyvää päivän lyhenemisen alkua! (Siinä mitään hyvää ole.) 

Juhannus tuli ja meni ja perinteiseen tapaan hengailin sukulaisten kanssa. Sain orjuutettua pikkusiskoni sukkamalliksi, niin että nyt vihdoin on esitellä kuvia Sake-sukista. Omien jalkojen kuvaaminen on aina jokseenkin haasteellista ja sitten taas kuvattavana minä olen varmaan melko veemäinen, kun haluaisin itse olla koko ajan näkemässä ja päättämässä, miten kuvataan. Lisäksi pikkusiskon solakammat jalat antavat enemmän oikeutta näille sukille ja niiden palmikoille kuin omani.

Eli tässä, olkaapas niin hyvät: Sake-sukat!

ohje: Sake, Cookie A:n kirjasta Knit. Sock. Love

lanka: Wollmeise Twin, väri Küken

puikot: 3,25 mm, 3 mm, 2,75 mm, 2,5 mm ja 2,25 mm

langan kulutus: 131 g

fiilis: aivan mahtava!

Ravelryn puolelta tarkistaminen varmisti juuri, että nämä sukat ovat valmistuneet maaliskuun alussa. Tässäpä taas osoitus minun nopeista käänteistäni. Nyt jo kuvia! No okei, olin jo jotain räpsyjä ottanut, mutta ne olivat enimmäkseen pimeitä ja huonoja. Niistä kuvista ehkä pari voi kelpuuttaa tänne.

Ja siinäpä ne. Tästä alemmasta kuvasta näkee vähän sukan takapuolta. Kuvakulma on aika kätevä, vai mitä? Omien jalkojen kuvaaminen takaa on helppoa kuin heinän teko. Jatkanpa siis vielä näillä tuoreemmilla kuvilla.

Sakeja oli aivan ihana neuloa. Nyt kun katselen kuvia keskeneräisestä vaiheesta, tulee oikein haikea olo. Vitsit, että rakastan tällaisia loogisesti eteneviä mutta mielenkiintoisilta näyttäviä kuvioita. Onneksi minulla on parhaillaan kesken Bexit, joissa on Sakejen kanssa aika pitkälti samaa henkeä, niin että ikävä ei pääse paisumaan vallan mahdottomaksi.

Jännä muuten, että varsinkaan alkuun Cookie A:n Stalagmite-sukat eivät ihastuttaneet minua siinä määrin kuin nämä muut Cookie-sukat. Pahimmillaan ne paremminkin vihastuttivat. Vika taisi kuitenkin olla lähinnä siinä, että jostain kumman syystä niiden sukkien palmikkokuviota en vain oppinut ulkoa sitten millään. Toisen sukan kohdalla olin sentään vähän hajulla ja ehkä viimeisen kuviokerran kohdalla pystyin neulomaan jo melkolailla kaavioon katsomatta. Sake, Bex ja Ellington sen sijaan ovat painuneet mieleen ja sujuneet siksi surutta.

Juhannusaattona esittelin sukkia ja Sock Innovationia mummille, ja mallien ihailun lomassa hän hieman ihmetteli, eikö tällaiset kuviot mene sukissa hukkaan. Olen toistaiseksi puolustautunut tällaista ajattelua vastaan vetoamalla hameiden käyttöön, mutta loppujen lopuksi asialla ei edes ole minulle väliä. Voi olla, että kauniit palmikot eivät paljon muille näy, mutta innostukseni niihin ei silti juuri laannu. Tekemisen ilo jo sinänsä on suunnaton ja osaan nauttia lopputuloksesta yksinkin. Ja jos nyt totta puhutaan, sukkiahan ei ikinä edes tarvitse yksin ihastella. Netistä löytyvät kyllä ne toiset hullut, jotka jaksavat mennä sekaisin sukista. (MOT.)

Loppuun vielä epäonnistuneet otokset ja ensi jakson paljastukset.

Puhdistan vielä siskon mainetta sen verran, että alleviivaan sitä, että kuvassa näkyvä kengän rumilus ei ole hänen vaan ilmeisesti äidin.

Ja Ensi Jaksossa luvassa... titididittidii: lisää sukkakuvia! Pysykää kuulolla.