Niistä nutturoista

Kun tämä nuttura-asia nyt tuntuu kiinnostavan muitakin kuin minua, ajattelin vinkata pitkähiuksisille vielä parista hyödyllisestä sukkanutturavideosta. Itselläni on tällaiseen hitusen liian lyhyet hiukset, mutta sitten joskus jos pituutta taas on enemmän, voisin minäkin kokeilla. Käykääpä kuitenkin Neulistit sun muut tsekkaamassa esim. tämä Pupulandiassa ollut ohjeistus tai sitten tämä englanninkielinen mutta selkeä video youtubesta. Samaa asiaa molemmissa, mutta jälkimmäisessä oli aloitus minusta helpompi.

Ei mulla muuta.

Takkeja siellä ja täällä

Tänään on ollut hissuksinen ja vetämätön, mutta mukava päivä. Vaikka tuntuu, että väsymykseltäni en ole saanut mitään aikaiseksi, on tänään oikeastaan kuitenkin tapahtunut kaikenlaista. Viiden tunnin työpäivän aikana keitin kahvit ja rikoin yhden puikon. Lueskelin kehräämisestä ja langoista, joita on tulossa syksyllä kauppaan. Palvelin tietysti asiakkaita.  

Työpäivän jälkeen menimme Lauran kanssa ulos viimeinkin kuvaamaan hänen jo aikaa sitten valmistunutta villatakkiaan. Se reissu meni hyvin. Kävimme meillä hakemassa järkkärin, otimme minun Rocky Coastini mukaan, menimme ulos ja etsimme kivan kuvauspaikan. Huomasimme, että kamerasta on akku lopussa. Palasimme meille, etsimme jonkin aikaa pokkaria ja sen löydyttyä palasimme takaisin ulos. Pokkariin sentään hoksasin tonkia patterit ennen ulos menoa. Mutta unohdin sisälle sen Rocky Coastin. 

 

Kotona sitten huomasin, että monta hyväksi luulemaani kuvaa onkin koneelta nähtynä ihan sumeita. En enää osaa käyttää pokkariani(kaan)! On joukossa onneksi muutama onnistuneempikin otos, ja Laura esittelee ne jossain vaiheessa Sekaisin silmukoista -blogin puolella. Tässä pari sniikpiik-kuvaa.

 

Kuten sanottua, ei niin järin terävää.

Päästyäni Laurasta eroon... ei kun siis ollessani hetken itsekseni, söin ruuan ja istuin rättiväsyneenä sohvalla neulomassa aivotonta sukkaa. Ihan nukkumaan ei viitsinyt ruveta, kun vihdoin viimein olimme Sannan kanssa onnistuneet sopimaan tapaamisen ja hän oli tulossa kohta kylään. Meidän aikataulut on kyllä menneet viime aikoina niin loistavasti ristiin, että melkein on jo naurattanut, miten vaikeaa tämä voi olla. Pelkän väsymyksen takia ei huvittanut treffejä perua. Paitsi että ystäviä on tietysti kiva muutenkin nähdä, on minulla ollut Sannan villatakki jo aika pitkään siinä vaiheessa neulomista, että sitä olisi hyvä sovittaa.

Oli kyllä iloinen yllätys, että takki tuntui istuvan oikein hyvin. Tai ei kai sen mikään yllätys pitäisi olla, en minä nyt ihan summissaan ole neulonut. Mutta aina tuntuu tulevan vastaan jotakin. Ja tähänkinastinen aikaansaannos on jo muutenkin pari kertaa purettu ja uudelleen neulottu. Aluksi hihalisäykset tulivat selvästi liian tiheästi. Sitten minun ovela valesaumani sivussa näytti omaan silmääni törkeältä ja kiskoin senkin takia pitkän pätkän menemään.

Nyt näytti aika kivalta. Luulen, että asiat on hyvällä mallilla ja voin taas neuloa vapaasti. Sanna tykkäsi väristä nyt vielä enemmän kuin mallitilkkuilun saati lankakartan perusteella. Vaikuttaa siltä, että tuo väri on laajana pintana aika ihana, suorastaan tavallaan helmiäismäinen! Pintaneule toimii värin kanssa tosi hyvin yhteen, ainakin jos minulta kysytään.

Mukava kun välillä onnistumisen kokemuksia voi saada ihan keskeneräisestäkin. Voihan tässä tulla matkan varrella vielä vaikka mitä vastaan, mutta nyt fiilis takin suhteen on kyllä hyvä! Pitäisi pian kirjoitella prosessista tarkemminkin tuonne kaupan blogin puolelle. Halusin vain tulla heti vilauttamaan kuvia, kun niitä nyt kerran saatiin. 

Nyt sitten voisi jatkaa aivotonta neulomista. Tällä hetkellä siihen käy tuo takkikin, se on nyt vaiheessa, jossa on kohtalaisen selvät sävelet. Nyt on tärkeintä, että saan hetken olla rennosti ja mitään miettimättä.

Vielä viimeinen huomio: Sannan nuttura oli ihana! Nyt kun omat hiukseni ovat pitkästä aikaa taas niin pitkät, että niistä juuri ja juuri saa nutturan aikaiseksi, olen jotenkin fiksoitunut kaikkiin nutturajuttuihin ja koittanut miettiä, miten saisin omastani mahdollisimman siistin. Aamulla töihin mennessä ihailin yhden ohikulkevan tytön nutturaa niin kovasti, että meinasin kävellä suoraan lyhtypylvääseen. Ehdin väistää sen noin kaksi senttiä ennen yhteentörmäystä. Hupsis!

Kevyttä elämää

Miksi, oi miksi, on aivan ylivoimaisen vaikeaa siirtää kuvia kamerasta tietokoneelle? Osaako joku kertoa? Olen taas muutama päivä sitten räpsinyt muutaman huikaisevan taideteoksen ja olisin samaan syssyyn kirjoittanut tänne kaikkea ylevää ja älykästä, niin kuin aina, mutta ajatuskin piuhan kytkemisestä kameran ja tietokoneen väliin tuntui uuvuttavalta. 

Tietysti minulla on aina tapana ottaa sata kuvaa, joista kolme on onnistuneita, tai ainakin tarkoituksiinsa käypiä, mutta sen verran samankaltaisia, että ei niitä kaikkia viitsisi esitellä. Sitten pitää tietysti uhrata aikaa siihen järisyttävän merkitykselliseen puuhaan, jossa vertailen näitä keskinkertaisia kuvia toisiinsa ja vatvon, mikä niistä on paras. "Hmm, tässä on hitusen parempi valo... mutta tässä toisessa taas tuo yksi säie näkyy vähäsen terävämmin."

Lopputuloksena on tietysti turhautuminen, jonkun kuvan randomilla valitseminen ja se, että kukaan ei huomaa eikä tiedä mitään. Koska ei täällä kovin moni katso kuvia valokuvina, tai niin ainakin oletan. Täällä pointti on sisällössä. Minkä lisäksi lukijoiden on paha arvioida, olenko valinnut kolmen onnistuneehkon kuvani joukosta parhaan, koska niitä kahta muuta ei esitellä.

Paitsi että usein oikeasti esitellään. Jostain syystä itseäni raivostuttaa kovasti se, että en malta olla pistämättä joka postaukseen kymmentä kuvaa, joissa ei oikeastaan ole mitään eroa toisiinsa nähden. Ehkä joku puolen asteen muutos kuvakulmassa.

Olkoon. Koitan hyväksyä itseni kaikkine puutteineni ja kotkotuksineni. Tällä kertaa halusin vain kertoa, että aion pian, tai joskus, neuloa Color Affectionin. Olen onnistunut kehittämään Wollmeisen metsästystaitojani ja saanut kokoon kolme kivasti yhteensopivaa väriä. En ole niistä ihan sataprosenttisen varma, vaan vatvon tuntemuksiani, koitan kuunnella intuitiotani ja odotan jotain taivaallista merkkiä siitä, että värivalinnat ovat oikeat. Koska olisihan ihan kauheaa vain tehdä - siis ilman että ensin kriiseilee siitä, onko väriyhdistelmä täydellinen ja sopiiko se tähän elämäntilanteeseeni.

Sitä voisi kuvitella, että ihmisellä olisi tärkeämpääkin ajateltavaa. 

Toisaalta parempi näin. Olen nähnyt viime aikoina taas paljon unia ja tajunnut, että alitajuntani prosessoi edelleen aika raskaita asioita. En ehkä jaksaisi, jos en hereillä ollessani saisi miettiä jotain paljon kevyempää. Ja toisaalta voisiko pienten valintojen pohdiskelu olla heijastusta siitä, että isot valinnat mietityttävät enkä ole ihan varma elämän suunnasta? 

Kaipaan ennustajan kykyjä.

Elämää on mukavasti keventänyt ja piristänyt neulelehden kolahtaminen postiluukusta. Uusin Interweave Knits oli sitä paitsi nyt toista kertaa putkeen sisällöltään aika kiva, ja moni neule oli mieleeni. Eikä vähiten kansikuvaneule.

Itse asiassa tulin jo vahingossa aloittaneeksi sukat uudesta lehdestä. (Ja ihan oikeasti, vahingossa, ei sitä muuten voi kuvailla. Selitän myöhemmin.)

Ja niin muuten, nyt vihdoin ensimmäinen varsinainen kunnon lankasatsini on valmis! Hypistelen vyyhtejä ja mietin, miten pian raskisi alkaa neuloa. En ole vielä päättänyt, kumpi pääsee ensin puikoille CA vai omalankahuivi. Saapa nähdä.

Pientä mutta suurta

Olen pari päivää haudutellut tätä postausta, kun on tuntunut, että nyt ei vain irtoa juttua siinä missä pitäisi. No, sanainen arkkuni ei ole kai auennut vieläkään, mutta antaa mennä. Olisin vain halunnut kirjoittaa jotain lennokasta, runollista, hauskaa tai kaunista, koska esittelen nyt sellaisen neuleen, joka on aika merkittävä. Ensimmäinen neuleeni itse kehräämästäni langasta.

Pienet vauvan sukat. Nopeastihan ne olivat valmiit. Ja lankaa niihin meni 15 grammaa, mikä oli kyllä vähän huonosti optimoitu, koska sitä olisi ollut 20. Nyt täällä pyörii pieni viiden gramman nöttönen, jolle en kyllä taida keksiä hirveästi mitään tekemistä.

Itsekehrätystä neulominen tuntui jännältä. Tietenkin lanka oli aika paljon epätasaisempaa kuin teolliset langat. Ja varmaan epätasaisempaa kuin viimeksi valmistunut lankani. Tämähän olikin harjoitusvilloja. Oli se silti minun mielestäni varsin onnistunut, ja vaikka pikkusukista tulikin hitusen eri kokoiset, ei niissä ole pahemmin havaittavissa epätasaisuuksia. Ei ainakaan minusta.

Tosin näin viime yönä unta, jossa joku tutki sukkia ja näytti niistä kaikki pahkuraiset ja epätasaiset kohdat, mutta kehui, että pitsikuviossa ne eivät niin paljon näy. Ilmeisesti minulla on aika hyvä itsetunto, kun alitajuntani synnyttämät ihmiset käyvät haukkumaan.

Ihan hyvät sukat ne on. On on.

Tykkään niistä ainakin itse. Ja saajakin vaikutti pitävän. Tai eipä ainakaan nakannut niitä kasvoilleni sanoen, että opettele ensin kehräämään.

Löytyy tästä maailmasta vielä kohteliaisuutta.

Sain pari päivää sitten tuon puna-violetin bfl-silkin vihdoinkin kerratuksi. Juuri äsken sain sen kasteltua ja pistettyä kuivumaan. Nopeus ei täällä päätä huimaa. Huimaa ilmankin.

Toivottavasti saan kuitenkin pian aloitettua tuosta huivin! Jee jee!

Perushandut

Pistetäänpä nyt muutama kuva niistä perussukista. Niissä ei kyllä hirveästi ole mitään ihmeempää kiemuraa tai koukeroa, mutta toisaalta kiva vaihteeksi näinkin. 

Lankana näissä on Handun perussukkalanka. En ollut itse asiassa alunperin kovin ihastunut tähän väriin, se tuli hankittuakin tavallaan vähän sokkona. Neulominen ei juuri ihastusta lisännyt, vaikka tavallaan värin vaihtumista oli ihan mukava tarkkailla. Kuitenkin se ensimmäinen sukka jäi tuonne jonnekin unohtuneena lojumaan, innostus kun ei ollut suuren suuri.

Automatkalla perussukka on mitä mainioin kaveri. Maisemia ehtii katsoa eikä neule vie juuri ollenkaan tilaa. Kuumassa autossa on etu, jos syli ei ole täynnä villaa. Kyllähän sitä väitetään villan olevan myös viileä materiaali, mutta ei ehkä välttämättä silloin, jos sitä on päällä kilotolkulla.

Nämä sukat on neulottu kärjestä alkaen. Kantapää ja kärki on samanlaiset kuin Charlotta toisessa, mutta silmukkaluvut on ihan jotain muita. Ihan fiiliksellä kokeilin, mitä tulee. Siinä mielessä aika mainiota, että sukista tuli juuri täsmälleen sopivan kokoiset minun jalkaani.

...millä ei sitten tietysti ole niin kauheasti väliä, kun päätin kuitenkin lahjoittaa nämä yhdelle ex-kämppiksistäni. Hänen jalkansa on onneksi aikalailla samankokoinen kuin omani. Paitsi paljon sirompi, tietysti.

Niin joo, ja puikkokoko oli sitten 2 mm.

Reissun jälkeen: lankaa ja neuleita!

Jeesh, olin lomalla! Se oli oikein mukava, vaikka loppuikin lyhyeen. Kiitos migreenin, piti aika paljon aiottua aikaisemmkin suunnatta kotiin. Ja eilen piti sitten mennä töihinkin, koska kukaan muukaan ei tunnu juuri nyt olevan terve.

Reissatessa tein lankaostoksia. Kävin tutustumassa Titityyhyn ja alennusten villitsemänä hankin pari ennestään tuntemattomampaa tapausta.

Entäs reissuneule sitten? Eräs sukka on ollut vailla paria jo jonkin aikaa. Se oli reppana unohtunut käsityökorin pohjalle. Nyt sattumalta törmäsin siihen ja päätin, että eiköhän sille pidä tehdä kaveri. Tosin meinasi se jäädä kotiin.

Autossa käyty keskustelu muutaman rivin neulomisen jälkeen:

"Onpa hyvä, että otin neuleen mukaan!"

"M-hm."

"Meinasin nimittäin jättää sen kuitenkin kotiin."

"Oho! Mitä? Miksi?!"

"No mä aattelin, että en mä varmaan tarvi nyt semmoista."

"No olipa kummallisesti ajateltu!"

Joillakuilla suvussani on huhujen mukaan taipumus pakata liikaa tavaraa mukaan. Joillakuilla näyttää taas olevan taipumus pakata liian vähän ja ainakin jättää kaikki olennainen kotiin, koska jossain kumman mielenhäiriöissä sitä unohtaa oman peruspersoonallisuutensa ja kaikki muutkin ominaisuutensa. Esimerkiksi taipumuksen paleluun.

Kotiinpaluukin oli loppujen lopuksi mukava. Täällä sentään odotteli kehruuprojekti. Puolet on nyt kerrattu, kasteltu, kuivattu ja vyyhditty. Puolet odottelee vielä värttinällä. Valmistuminen on vähän hidasta, kun jaksamista ja voimia ei oikein ole, mutta kyllä se siitä etenee. En vain malttaisi odottaa... katsokaa nyt miten ihanaa lankaa siitä on tulossa!

Pari päivää sitten kutsuin serkkuni kylään ja yritin tehdä hänet kateelliseksi tällä vyyhdillä. Ei se kyllä häneltä ihan henkeä salvannut niin kuin olin odottanut... mutta sain sentään pari ihan säällistä kehua kalastettua. On se sekin jotain.

Kun nyt kerta matkan aikana tulin tehneeksi keskeneräiset perussukat valmiiksi, oli eilen sitten pakko aloittaa heti uudet. Töissä eräs lanka on huudellut minulle hyllyltä jo pidempään ja ei se auttanut kuin taipua pakon edessä. Ja mitäs elämä olisikaan ilman keskeneräisiä perussukkia? 

Ohut, ohuempi, hups...

Olen vihdoin viimein päässyt kehruuni kanssa kertausvaiheeseen. Pari päivää sitten otin kehrätessä kunnon loppukirin ja posottelin ensikertalaisen kärsimättömyydellä ison loppusatsin kerralla loppuun.

Nyt kerratessa minulle on alkanut valjeta, miksi tässä kehruuprojektissa on mennyt niin turkasen pitkään. Nämä säikeethän ovat kuin ompelulankaa! Eivät ihan koko ajan, alussa ja ilmeisesti lopussakin on vähän paksumpaa, mutta kaikki miljoonat metrit tuossa välillä ovat melkein kuin hämähänkin verkkoa. Graaah.

Muistaakseni Tuulia joskus sanoikin, että vähän turhankin ohuen kehrääminen on tyypillistä aloittelijalle. En tiedä onko oman mieleni perukoilla piillyt ajatus siitä, että 100 g paksua lankaa ei riitä mihinkään. Ehkä. Mutta enemmänkin kyse on ollut kuitenkin siitä, että tämä kuitusekoitus vain lähti näpeistäni koko ajan ohuempana ja ohuempana. Kierrettä sai pistää mukaan reippaanlaisesti ja toki siitäkin huolimatta säie pääsi aika monta kertaa katkeilemaan.

No, nähtäväksi jää, miten monta metriä tähän lankaan nyt kertauksen jälkeen loppujen lopuksi tulee. Ainakin koin hienoisen pettymyksen, kun eilen pari tuntia kerrattuani tajusin, että lanka ei olekaan vielä ihan samantien valmis. Pahus.