Pyöräily, kukat ja palmikkosukat. Eli kevät.

Mietin eilen pyörälenkillä, että kun kerran tunnetusti on olemassa erilliset mahat pää- ja jälkiruualle, päteekö sama jotenkin myös käytettävissä olevaan energiaan? Joskus ei millään jaksaisi vaikkapa alkaa ruuan laittoon, mutta neulomiseen sen sijaan riittää virtaa. 

Eilinen oli varsin intensiivinen päivä. Pitkästä aikaa tuntui, että jouduin ajattelemaan ja keskustelemaan ihan urakalla. Monia asioita tuli mieleen yhtä aikaa, kaikkia piti jotenkin työstää. Päivän päätteeksi olin aivan puhki. Tuntui että en jaksa mitenkään enää yhtään ainutta asiaa, jota pitäisi jotenkin pohdiskella. Pientä tai isoa.

Niin uskomatonta väsymystä ei ole ollutkaan vähään aikaan. Mutta kumma kyllä, jokin toinen energiakanava tuntui olevan auki. Ulkona sattui olemaan nätti ilma ja niin lähdin pyöräilemään. Eikä ulkoilu tai liikunta väsyttänyt tippaakaan. Tuntui vain ihanalta vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Kun asiaa tosiaan miettii, on pakko todeta, että joihinkin tekemisiin vain on paljon enemmän ja paljon useammin energiaa kuin toisiin.

Nyt minulla tuntuisi olevan taas kovasti palmikkojen neulomiseen suuntautunutta energiaa. Niinpä puikoilla on pitkästä aikaa aluillaan yhdet Cookie A:t. Twisted Flower -sukat tuntuvat hermolevolta. Jostain syystä Cookie A sopii kevääseen, varsinkin kun mallin nimessä mainitaan kukat. Ja näkisittepä puikoille päätyneen värin...

Vappukynnet! (Joita kukaan ei huomannut.)

Tulin eilen siihen tulokseen, että vappuaatto vaatii ainakin jonkinlaisen panostuksen ulkonäköön. En jaksanut alkaa kääriytymään serpentiiniin, pukea ylioppilaslakkia enkä virkata itselleni kruunua hopealangasta, (tosin viimeisin oli jonkin aikaa harkinnassa). Päätin siis panostaa kynsiin. 

Lakkasin kynteni Kure Bazaarin Septemberillä, järjestyksessä toisella kynsilakallani. (Niin, näin ne vaan alkavat kerääntyä.) Tämä sävy on paljon huipumpi kuin vähän tysähkö Stiletto. 

Mutta ei siinä sentään kaikki. Vappuaattona pelkkä kiva väri ei riitä. Vappuna pitää olla jotain enemmän. Niin että minulla on Minni Hiiri. Tai siis oikein useampi.

Minnihiirejä! (Niinhän se taipuu?)

Vähänkö näiden kanssa on hauskaa. Lapsena olisin ollut onnesta soikeana Minni Hiiri -kynsistä. Ja nyt vähän harmittaa, että lähipiirissäni ei ole sopivan ikäisiä pikkutyttöjä, joihin voisin tehdä vaikutuksen. Sillä kuten eilen huomasin, näillä ole kovin voimakasta vaikutusta juuri kehenkään muuhun. Mikä on minusta vähän kummallista. Kukaan ei edes huomannut mitään ennen kuin lopulta turhaan odoteltuani työnsin käsiä kavereideni naamaa vasten ja sanoin: "Kato!"

No, vappukynnet ne on sellaisetkin, joita kukaan ei huomaa, jos itse saavuttaa niillä sen sopivasti leikkisän tunnelman.

Mitä tulee lakan sävyyn, kuvat vähän huijaavat. Lakka on oikeasti hitusen tummempi ja jonkin verran violetimpi kuin mitä kuvat antavat ymmärtää. (Pahuksen valehtelijat.) Minussa ei ole tarpeeksi kuvankäsittelijää siihen, että saisin oikean sävyn esille. Tai sitten minussa ei ole vain tarpeeksi kärsivällisyyttä. En ole varma, kummasta on kyse. Mutta kummin vain onkin, totean että eihän kenenkään tarvitse olla kaikessa hyvä. Minä olen kuitenkin lähes täydellinen melkein kaikessa muussa... Niin että menköön nyt tämä puute.

Huomenna takaisin arkeen. Kynnet kyllä pysyvät vielä, mutta se on vain etu.

Hyvää vappua! (Toivottelee vappulaiskimus)

Ulkona on harmaata, märkää ja koleaa. Ihan niin kuin joku muukin vappu joskus olisi mennyt näissä merkeissä...

Minulla ei ole erityisen vappufiilis. Haaveilen parhaillaan kunnon siivouksesta, (tai lähinnä siitä siisteydestä), kahvikupillisesta, (pitäisi raahautua kauppaan ostamaan kahvimaitoa), neulomisesta ja seuraavan neuleprojektin suunnittelusta. Päässä on kamalasti ideoita ja suunnitelmia!

Eihän sitä tiedä, jos tässä kuitenkin innostuu ja saa hirveän vappuvillityksen iltaa kohden. Saa nähdä. Mutta kävi miten kävi, toivottelen hyvät ja iloiset vaput kaikille teille! Kiva kun olette olemassa!

Ei saa edes vetelehtiä rauhassa...

Olin tässä vähän ehtinyt lipsua ruodusta ja päättää, että näin viikonloppua kohti voinkin oikeastaan ihan hyvin keskittyä oman takkini hihojen neulomiseen ja jatkaa ohjeen kanssa säätämistä vasta maanantaina. Selvisi kuitenkin, että tämä suunnitelmani ei miellytäkään ihan kaikkia.

Eräs painostava koeneuloja, (enkä nyt sano kuka), alkoi jo kovasti hinkua ohjeen perään. Koen jopa vähän hälyttävänä, että hän kysyi takin "pintaneuleen ohjeentynkää" alkaakseen neuloa mallitilkkua. Itsehän olen jo löytänyt mallitilkkuilun ilosanoman, mutta kyseinen ystäväni ei ymmärtääkseni ole toistaiseksi lämmennyt ajatukselle. Tästä yllättävästä takinkäännöstä päättelen, että siellä kärsitään jo kovia vieroitustuskia sopivan neuleprojektin puutteen vuoksi. Mikään muu ei taida selittää tätä epätoivoista suunnitelmaa.

Jos tilanne kerran on noin huolestuttava, minun pitänee alkaa viikonloppuhommiin. Hitsiläinen.

Tietenkin voisin olla kiitollinen potkusta persauksille ja iloinen siitä, että joku saa minuun vähän vauhtia. Mutta sen sijaan valintani on low road ja valitan siitä, miten kamala orjapiiskuri Essi on. Ja hups, nyt se nimi tuli mainittua.

Jälkiviisas peräänkuuluttaa huolellisia muistiinpanoja

Nyt olen päässyt Sannan takin kanssa ohjeen puhtaaksikirjoitusvaiheeseen. Ajattelin ensin, että aloitan tämän homman vasta kun oma kappaleeni on valmis, mutta nääh. Tämän projektin osalta on taidettu hidastella jo tarpeeksi, (vaikka sille on ihan päteviäkin syitä, vannon). Enköhän voi vähän harpata eteenpäin, vaikka takkini hihat ovatkin vielä neulomatta.

Haasteena onkin sitten omien muistiinpanojeni tulkitseminen. Joku muu olisi näiden kanssa varmaan suhteellisen pulassa, itselläni on sentään jotain etäisiä muistikuvia siitä, mihin mitkäkin numerot ja lyhenteet saattaisivat viitata. Yhdistelemällä tiedonjyviä ja arvauksia siihen, miten muistelen takin tehneeni, saatan päästä ihan vakuuttavaan lopputulokseen. 

Tai ehkä ohjeen tulevaisuus ei lepää kuitenkaan ihan noin hataralla pohjalla. Minulla on vain taipumusta liioitella sen jälkeen, kun olen puoli tuntia tulkinnut ja hionut ohjeen pätkää vain löytääkseni parin sivun perästä korjatun version, jossa koko homma tehdään eri tavalla. Tilannetta ei helpota se, että tajuan hylätyssä versiossa olleen kylliksi vihjeitä minulle hoksata, että ei tätä näin ole tehty. Lievää lohdutusta tuottaa se, että korjattu versio on kirjoitettu muotoon, jonka voi käytännössä kopioida sellaisenaan eikä sen kanssa tarvitse juuri hienosäätää.

Onneksi pidän ongelmanratkaisusta. En ihan niin paljon kuin pitäisin persoonallisuuspiirteestä, joka estäisi ongelmien muodostumisen, mutta kumminkin. On se sentään ihan mukavaa itsensä haastamista, tavallaan.

Puhtaaksikirjoituksen jälkeen seuraa vielä sarjominen. Saa nähdä miten paljon siihen tuhraantuu aikaa, mutta yritän olla tehokas. Sitä ei sentään tarvitse tehdä ihan pystymetsästä repäistynä, vaatetusompelun opinnoista on siihen jonkin verran apua. Oikeastaan varmaan aika paljonkin, vaikkakaan silmukat eivät toimikaan täysin samalla lailla kuin kangas.

Sarjomisen jälkeen vielä koeneulonta. Päätin valtuuttaa Essin hommaan, eikä houkuttelussa edes tarvinnut turvautua uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan. Olin kyllä varautunut vähän painostamaan, koska en voi vedota siihen, että Essillä ei olisi vielä tarpeeksi aivan ihania itseneulottuja villatakkeja. Tai no mikä nyt tietysti on tarpeeksi...

Vielä hetki menee siis. Mutta voiton puolella, niinhän?

Kuka idiootti ostaa takin pelkän värin perusteella?

Minä. Minä! Minä olen ostanut kevättakin pelkästään väristä hullaantuneena. Se tapahtui viime keväänä. Ja tekisi mieleni sanoa, että en kadu pätkääkään. Kun vaihtoehtoina oli kaksi eri mallia, joista toinen oli kirkkaan sininen ja toinen musta, ja kun jälkimmäisessä vielä taisi olla ihan hitusen liian lyhyet hihat, oli ratkaisu minusta päivän selvä.

Väärin! En todellakaan voi väittää, etten katuisi. Kiroan sitä päivää, jona takkini ostin. Jatkuvasti. Aina kun vastentahtoisesti vedän kevättakin päälleni, (mitä olenkin koittanut vältellä pitäytymällä vielä villakangastakissa), leikittelen ajatuksella siitä, että matkustan aikakoneella takin ostohetkeen ja vetelen itseäni korville rangaistukseksi typeryydestä.

Kirkas, syvä sininen on toki ihan mieletön väri. Mutta se ei paljon lohduta, kun takin hengittävyys on sadetakin luokkaa. (Vettähän se ei pidä yhtä hyvin.) Takkini on puuvillaa, mutta sen päällä on joku ihme vammainen öljypinnoite, jolle en ole vielä toistaiseksi keksinyt mitään järjellistä selitystä. Tietääkö joku? Onko sille olemassa joku käytännön syy, jota minä en vain tajua?

Näillä vielä vähän viileämmillä kevätsäillä takki jotakuinkin menee, tosin nihkeästi, (niin kuvaannolisesti kuin kirjaimellisestikin), sillä käytän takin alla jompaa kumpaa alpakkavillatakeistani. Villa on siitä kiva materiaali, että se imee kosteutta itseensä melko pitkään ennen kuin alkaa edes tuntua märältä saati kylmältä. Niinpä ihan niin nopeasti ei huomaa, ettei typerä takki hengitä alkuunkaan. (Neulominen kannattaa.) Sen sijaan ilman välissä olevaa villakerrosta nihkeys iskee saman tien, mikä puolestaan aiheuttaa ihan järjetöntä palelua. Juuri mikään ei ole yhtä inhottava tunne kuin hikoilu ja palelu yhtä aikaa. Se että välillä tuntuu, että on pakotettu avaamaan takin, vaikka sitä seuraakin varma jäätymiskuolema.

Nyt sitten olen rangaissut itseäni huonosta valinnasta yhden kevään ja yhden syksyn sitkuttelemalla takin kanssa. Enää en vain kestä niin että nyt pitäisi suunnata takkiostoksille. Huokaillen itsekseni märehdin sitä, että jos vuosi sitten olisin tehnyt sen järkevän valinnan, nyt ei tarvitsisi hellittää kukkaron nyörejä eikä lähteä taas uudelle etsintäreissulle.

Olen myös pohtinut erästä pääkirjoitusta joka saattoi olla Trendissä tai sitten ei - jossain muotilehdessä kuitenkin. Siinä päätoimittaja kertoi Suomen naisille, että oikeastaan on ihan järkevää ostaa takki värin perusteella, koska siitä tulee niin hyvä mieli. Oman typerän takkiostokseni tehneenä luin tekstiä tuhahdellen. Todellakin. Joopa joo.

Ehkä ei nyt kuitenkaan kannata nakata niitä käytännöllisiä kriteerejä roskiin. Nätti väri saattaa lämmittää mieltä, mutta vain siinä tapauksessa, että kaikki muu on jo kohdallaan. Sitä paitsi kun asiaa ajattelee ihan oikeasti siltä kannalta kuin pitäisi, on takin tehtävä lämmittää kehoa, ei mieltä. Ihan sama mitä me länsimaalaiset kermaperseet haluamme kuvitella. Jos mieli saa henkisiä vilunväristyksiä väärästä väristä, se on sen ongelma.

Tästä uudesta paatoksellisesta asenteestani huolimatta olen kuitenkin (loogisesti) myös sitä mieltä, että värejä saisi oikeasti olla päällysvaatteissa tarjolla vähän reilummin. Vaikka väri oikeastaan onkin se vähiten tärkeä ominaisuus takissa, on minusta silti kummallista, että vaihtoehtoja sen suhteen ei ole tarjolla enemmän - malleja kuitenkin on vaikka millä mitalla. Miten voi olla niin vaikeaa tehdä takkeja muissakin kuin parissa tummassa värissä? Ja jos joku tulee laulamaan minulle sitä vanhaa virttä, että sitä tehdään, mitä ostetaan, sanon että höpö höpö. Vai miten muka juuri tässä asiassa ihmiset olisivatkin yllättäen niin kovin itsenäisiä ajattelijoita ja toimijoita, jotka valitsevat aina sen mustan puhtaasti omasta tahdostaan, kun kerran vähän kaikessa muussa muoti ja markkinat kuitenkin vetävät ja vedättävät kansaa? Minusta esimerkiksi Crocsit ovat aika hyvä todiste siitä, että ihmiset ostavat sitä mitä heille myydään...

Ylipäänsä asiat voi nähdä aina uusin silmin. Olenhan itsekin pitänyt esimerkiksi pillifarkkuja kamalina, mutta lämmennyt niille uudistamisen ja ajan myötä. Juuri tätä piirrettähän muoti hyödyntää. Se mikä on ollut jopa naurettavaa ja junttimaista joskus, tuleekin jossain vaiheessa trendiksi kun tarpeeksi suuri määrä ihmisiä saadaan innostettua siitä. Miten sitten se ei onnistu Suomessa myytävien takkien kanssa?

(Muistan muuten kuinka lukioaikoinani ihmiset alkoivat tunkea farkkujen lahkeita sukkiin, vaikka ihan muutamaa vuotta aiemmin vastaavalle tavalle oli naureskeltu varsin ilkeästikin - jälleen muuten todiste siitä, miten typerää ja irrationaalista on ihmisten käyttäytyminen toisiaan kohtaan. Toisia pilkataan muka heidän käyttäytymisensä tähden, vaikka käyttäytymisnormit ovat täysin kulttuuri- ja aikasidonnaista ja tulevat muuttumaan. Todellisuudessa muita pilkataan vain siksi, että halutaan valita joku, jonka avulla pönkittää omaa ylemmyydentunnetta. Ikuisena esimerkkinäni on yleinen käyttäytyminen Johanna Tukiaista kohtaan. Tukiaista pilkataan muka jostain, mitä hän on, vaikka todellisena syynä pilkalle on jokin, mitä pilkkaajissa on. Niin se on.)

Koska tästä takkiaiheesta ei irtoa nyt muuta kuin katkeraa tilitystä, pitää ehkä vihdoin toimia ja etsiä se hyvä takki, jos sellainen vain jostain löytyy. Luulen että olen vähän valoisammalla tuulella kunhan urakka on ohitse. Sitten ehkä selitän kaikille, miten ihania ovat uudet vaatteet, kauniit värit, perhoset, kukkaset, muotiteollisuus ja ihmiset, jotka naureskelevat toisten valinnoille ja käyttäytymiselle. I'll be back, tsirp tsirp!

Kuvat Daybreak-postauksesta.

Huhtikuu - osa tarinaa

Huh, huhtikuu, sinä kuukausista käsittämättömin.

Tämä on minulle voimakkaasti emotionaalista aikaa. Jostain syystä huhtikuu on antanut ja ottanut paljon, enemmän kai kuin muut kuukaudet. Vaikka oikeastaan kyse on kai vain numeroista, päivämääristä ja huipentumispisteistä. Asiat, ne todella merkitykselliset, nehän ovat jo olleet. Ne ovat edenneet, eläneet, kyteneet, muhineet - olleet olemassa, pinnan alla, näkyvillä, tiedossa tai arvattavissa. Vääjäämättä tulossa tai menossa. Olleet mahdollisuuksia. Olleet osa tarinaa.

Huhtikuu on jostain syystä saanut tämän suuren symbolisen merkityksen elämässäni. Vähän kerrassaan. Miksei se toki voisi olla jokin toinenkin kuukausi? 

 

Mutta se sopii loppujen lopuksi. Oikeastaan se on jopa runollista. Ympärillä on meneillään voimakas muuntautuminen. Uuden alku, uusi kevät. Lumen sulaminen, auringon ilmestyminen, mahdollinen takatalvi. Asfaltti jalkojen alla. Tai helvetillinen liukkaus.

Minulla on aina ollut vähän ristiriitainen suhde kevääseen muutenkin, ihan vain vuodenaikana. Muistan joskus teininä tai lapsena jopa vähän inhonneeni kevättä, muistan että pidin sitä rumana aikana. Ja jännä sinänsä... ne mustat lumipenkat ilmestyvät edelleen teiden varsille keväisin, mutta huomioni ei taida kiinnittyä niihin enää niin voimakkaasti. Lumen alta paljastuva ruoho ei vieläkään ole valmiiksi vihreää ja tuoksuvaa, mutta ehkä näen nykyään sen vehreyden, joka odottaa siellä jossain. Märät kadut eivät näytä enää masentavilta. Mutta liukkaus ahdistaa edelleen.

Tällä viikolla on kaksi peräkkäistä päivää, joista molemmat ovat merkityksellisten tapahtumien vuosipäiviä. Ensimmäinen niistä on erään hyvin onnellisen ja ihanan asian vuosipäivä. Toinen on hyvin surullisen, sanoinkuvaamattomalla tavalla sydämessä tuntuvan tapahtuman päivä. Tänä vuonna ensimmäinen nuista päivistä sai lisää merkityksiä. Ihan uusia, aivan muuhun asiaan liittyviä, toivottavasti yhtä onnelliseen. Jälkimmäisestä puolestaan meinasi tulla se päivä, jona viimeinen viisaudenhampaani kiskottiin irti, mutta siitä ei tullutkaan. Onneksi. Suukirurgi kysyi: "Tulkitsenko nyt sinua oikein, että et ole mitenkään erityisen innoissasi tästä?" Sitten hän sanoi, että ei sillä hampaalla mitään hätää siellä ole, antaa olla vain. Ja että hammaslääkärit nyt ovat tuommoisia, ne aina haluavat korjata kaiken.

 

Olen joskus maininnut asiasta täällä. Eikä se mikään salaisuus olekaan. Se hyvin surullinen päivä on päivä jona pikkuveljeni kuoli. Kolme vuotta sitten. Siihen nähden hampaan poisto on aika vähäinen harmi. Mutta jotenkin se nyt tuntui aivan liialliselta lisättäväksi siihen yhteen päivään. Joka tietenkin on oikeasti vain päivämäärä. Kait. Tai sitten ei.

Huhtikuu on hankala. Se on surun sävyttämä mutta ilon elvyttämä. Se on täynnä elinvoimaa ja uusiutumista. Ja se on muistona menettämisestä. Tosin sitähän elämä oikeastaan on. Ihan oikeasti. Se on täynnä sitä kaikkea. Ehkä huhtikuu on minulle sitä, voimakas muistutus siitä, että täällä ollaan. Tämä on sitä. Elämää.

Luin mielenkiinnolla tekstin siitä, miten elämänsä voi ymmärtää joko tarinana tai projektina. Ja miten se näkyy. Taisin tajuta, missä on minun onnellisuuteni avain. Epäilen kyllä vähän, että lähes kaikista meistä tähän kulttuuriin näinä aikoina syntyneistä löytyy sitä projektielämän eläjää, vähintäänkin jonkin verran, mutta luulen että se ei estä elämän kokemista myös tarinana. Jopa enemmän tarinana. (Tuskin olemme vain jompaa kumpaa.) Ja minä näen elämäni enemmän tarinana. Ja siihen tarinaan kuuluu myös suru, menetys, sairaudet ja vastoinkäymiset siinä missä kaikki ilotkin. Ja että sillä kaikella on jokin tarkoitus. Kuljettaa eteenpäin.

Huhtikuun tähän maailmaan tuoma siskoni on kirjoittanut sanoiksi osan sitä tarinaa:

 

Huhtikuu
-sataa lunta
Tämä ei olekaan unta
kun koko luomakunta
suruvaippansa saa

Keväällä 2010 taisi tosiaan iskeä hyvin harmaa takatalvi. Muistan sen hyytävän kylmän rännän.