Harmaan vallankumous

Minulla on uusi rakkaus. Ja se on harmaa.

Ei tosin ehkä mikä tahansa harmaa. Kohtalaisen vaalea harmaa. Eikä mihinkään ruskeaan tai vihreään päin taittuva. Sinertävään taittuva jos jonnekin.

Harmaa käy kaiken kanssa. Mutta se ei ole niin kova ja vakava kuin musta. Se on ystävällisempi. Lempeämpi. Siis tämä vaaleanharmaa.

Helmen harmaa.

Keväinen ja talvinen. Ei synkän talven harmaa, vaan aurinkoisen tammikuun. Lumisen, suloisen. Pehmeän, kirkkaan, kiltin ja kotoisan.

En ole ennen huomannut harmaan kauneutta. Vaikka joskus olen yrittänyt, mutta yritin kai väärää harmaata. Sitä likaisen sameaa. Ei, ei sitä minulle.

Tästä tulee jotain ihanaa itselle. Niin kuin tänä vuonna kuuluu. Tämä on pehmeä ja lämmin, sillä tämä on alpakkaa. Toivottavasti se ei kutita. Toivottavasti siitä tulee kaunis. Onneksi väri on kohdallaan. Tämän talven voimaväri.

Sukkakuvia sikana

Saamanne pitää! Siis niitä sukkakuvia. Kun kerran tulin niitä hirveällä vaivalla vihdoin viimein ottaneeksi, päätin julkaista niistä kaikki edes jotakuinkin säälliset kuvat. Onnistuneita otoksia tuli jälleen kerran noin yksi kymmenestä, eli jokaisen kuvan takana voi laskea olleen hirveän määrän työtä ja tuskaa. Varsinkin tuskaa.

ohjerunko: Lifestyle Toe Up Socks, Charisa Martin Cairn
lanka: Handun kashmirsukkalanka
puikot: 2 mm neliskulmaiset sukkapuikot
langankulutus: 96 g

Näistä sukista voi kertoa lähinnä, että ne ovat erittäin yksinkertaiset. Tosin näkeehän sen kuvistakin. Ei mitään kikkailuja eikä hienouksia. Ihan vaan sukat. Ne on tehty kärjestä aloittaen neliskanttisilla sukkapuikoilla ja niissä on tiimalasikantapää.

En erityisesti ihastunut tiimalasikantapäähän. Suoraan sanottuna. Olen kerran ennenkin tehnyt sellaset, ja silloinkin ne tuntuivat vähän hassuilta. Mutta ne sukat eivät tulleet itselleni, joten en ole joutunut sopeutumaan niihin. Tässä tapauksessa minun täytyy.

Sinänsä kantapää kylläkin näyttää oikein sievältä. Minä en jaksa välittää tuosta pikkureiästä tuossa. Ei haittaa mitään. Lisäksi nämä kantapäät oli helppo tehdäkin, tosin niin on ollut toistaiseksi kaikki muutkin kantapäät. (En tajua, miksi kaikkialla aina pelotellaan kantapäiden vaativuudella, huijausta yhtä kaikki.) Ongelma on kantapään istuvuus. Tai siis koko sukan. Kun ennen kantapäätä ei tehdä mitään lisäyksiä, sukasta tulee huonon mallinen.

Aion kuitenkin antaa tälle kantapäälle vielä toisen mahdollisuuden. Olen lueskellut viisaampien ja kokeneempien ajatuksia, ja kuulemma tiimalasikantapäästäkin voi saada kivan kun vain tekee ne normaalit kiilalisäykset. Vaikkei juuri mikään ohje ilmeisesti ikinä kehota siihen. Mutta pitää olla fiksumpi kuin käyttämänsä ohje.

Näissä sukissa on sitten aika huippu neuletiheys! Nimittäin ihan sairaan tiheä. Niillä kahden millin nelisnurkkaisilla puikoilla tosiaan tulee pientä jälkeä. Hauskaa. Kärjessä on 40 silmukkaa ja lisäysten jälkeen jalkapohjassa yhteensä 92.

Muutenkin jälki on kivaa. Ekana tekemässäni sukassa näkyy vielä pienet jäljet puikkojen vaihtumiskohdissa, mutta tokassa ne ovat jo hävinneet. Opin se minäkin jotakin. Tosin en ole ihan varma, miten se tapahtui. Mutta kai sitä vain harjoitus tekee mestarin. (Joo, mä tosiaan kuvittelen olevani sukanneulonnan mestari.)

Valitettavasti nämä sukat tosiaan vetävät makkaralle. Osittain se johtuu tuosta kantapääongelmasta, osittain siitä, että aloitin pohjelisäykset aivan liian varhain. Tai pohje ja pohje. Kun on ihan sikapaksut jalat niin kuin mulla, alkaa leveneminen heti nilkasta, liekö sitä vielä pohkeeksi kutsutaan.

En syytä liian varhaisista lisäyksistä älyäni vaan sitä, että silloin kun tein näitä sukkia, minulla jostain mystisestä syystä oli nilkat ja kädet koko aivan aivan mielettömän turvoksissa. En ole vieläkään saanut selville, miksi niin oli, mutta se oli jotain aivan kamalaa. Nilkkojeni ympärys oli silloin ihan rehellisesti pari sentiä suurempi. Tiesin kyllä, että normaalisti jopa minun nilkkani ovat hitusen sorjemmat, mutta en tajunnut, että ero ihan oikeasti näkyy ja tuntuu niin suuresti, että sukat olisi pitänyt tehdä olennaisesti kapeammiksi.

No, minkäs teet, ja eipä sillä ole niin väliäkään, sillä nämä olivat tarkoitetut lähinnä unisukiksi. Lanka on maailman ihaninta ja pehmeintä (enkä ehkä enää ikinä halua neuloa mistään muusta) ja se on melkein ihan sama, minkälaiset sukat neuloo, kun ne on silti aivan ihanat.

Että silleen. Ihailkaa.

Sukkien kuvaamisen mahdottomuudesta

Minulla on sukat. Siis uudet. Vastatehdyt. Villaa ja kashmiria. Tuliterät. Mutta en saa niitä kuvattua.

Kyse ei ole pelkästään siitä, mistä puolen vuoden ajan valitetaan kaikissa käsityö- ja muotiblogeissa, valon puutteesta. Kyse on myöskin viitseliäisyyden puutteesta. Voisi kuvitella, että on yksinkertaista vetäistä sukat jalkaan ja näpsäistä niistä pari kuvaa. Juu, ei. Pitäisi ensinnäkin laittaa jalkaan jotkut järkevät housut tai sukkahousut, jotka eivät kupruile tai muuten häiritse sukan olemusta. Sitten pitäisi raivata jonnekin joku järkevä kuvaustila. Pitäisi etsiä kamera. Pitäisi pakottaa joku kuvaamaan, tai vääntyillä itse jotenkin. Ottaa kirkasvalolamppu avuksi. Näpsiä sata kuvaa, siirtää ne koneelle, katsoa ne kaikki läpi, todeta ainoastaan kaksi lähes käyttökelpoisiksi ja valita ne. Muokata niitä mahdollisesti. Ladata ne koneelta nettiin.

Kaikki tämä vaiva, jotta voisin esitellä sukat. Sukat, joissa ei ole ainuttakaan palmikko-, pitsi- tai kirjoneulekuviota. Joissa ei ole edes raitoja. Siis sukat. Tuskin kukaan edes on kiinnostunut koko kuvasta.

Onko paljon järkeä?

Olen muuttanut mieltäni

Annan vähän myöten. Toisin kuin olen tullut aiemmin väittäneeksi, onneksi tosin aivan kainosti, en minä vihaakaan sukkapuikkoja. Siis kaikkia. Olen tullut siihen tulokseen, että vihaan vain metallisia ja muovisia (ja vastaavia), pitkiä sukkapuikkoja.

Sen sijaan ainakin nämä testimielessä tilaamani neliskanttiset, vain 12,7 cm pitkät sukkapuikot ovat mitä ihanimmat. Ne eivät töki ympäriinsä. Ja näin toisen sukan yli puoleen väliin päässeenä voin sanoa, että eivät ärsytä millään muullakaan tavalla. Ihana pituus.

Eikä nelisnurkkaisuudestakaan ole mitään pahaa sanottavaa. Olen kuullut, että niillä saa tavallista tasaisempaa jälkeä aikaan. En väitä vastaan. Näillä 2 mm puikoilla tulee ainakin aivan ihastuttavan kaunista ja tasaista pintaa.

Sain joululahjaksi viisitoistasenttisten sukkapuikkojen setin. Pitää pian kokeilla niitäkin. Toiveet ovat korkealla.

Tällä hetkellä minulla on ylläkuvattujen sukkien ohella jotain vähän isompaakin kesken. (Tai no kesken on vaikka mitä, mutta aktiivisesti tekeillä...) Saapa nähdä, kummasta tulee ensin valmista. Minulla on vaikeuksia päättää, mitä milloinkin neulon, kun tekisi mieleni tehdä yhtä aikaa molempia. Pahus.

Ryhdistäytymistä havaittavissa

Olenkohan koskaan ennen neulonut mallitilkkua? En ole muuten aivan varma. Jos olenkin, niin siitä on jo jonkin aikaa.

En ole varsinaisesti pitänyt mallitilkkuja turhina. Päinvastoin, olen suositellut niiden neulomista monille. Olen kertonut, miten mallitilkun tekemällä saa paremman käsityksen tiheydestä kuin pelkästä vyötteestä katsomalla. Olen kehottanut jopa testaamaan, miten mallitilkku käyttäytyy pesussa.

Minun mielestäni mallitilkut ovat erittäin pätevä keino ennakoida. Ja kun kerran olen jo pitkään ollut sitä mieltä, koitti vihdoin aika, jolloin otin itse omasta neuvostani vaarin, ja paitsi tein mallitilkun, myös pingotin sen. Se on erityisen järkevää tässä tapauksessa, kun käytössä on alpakkalanka. Olen havainnut useampien eri alpakkalankojen olevan venymiseen taipuvaisia.

Olen toista kertaa elämässäni lupautunut koeneulojaksi. Koska ohjeessa puhutaan pingottamisesta, tulin siihen tulokseen, että ikäviltä yllätyksiltä vältytään, kun kokeilen pingotusta jo etukäteen ja katson mitä tapahtuu. Sitä paitsi tiheyden selvittäminen on kenties pätevämpää näin.

Pingottaessani näinkin pientä neulepalasta totesin, että kun nuppineuloja on tarpeeksi, voi pingottaminenkin olla melkein siedettävää. Joskin minulle on nyt kerrottu, että olipa nuppineuloja miten paljon tahansa, niitä ei ikinä ole tarpeeksi. Kävin silti ostamassa pari rasiallista lisää. Viimevuotinen taktiikkani noukkia muiden tiputtamia nuppineuloja lattioilta löytäjä saa pitää -periaatteella ei loppujen lopuksi kerrytä varastoa ihan hirvittävää vauhtia. Ei varsinkaan silloin, jos viettää suurimman osan ajataan paikoissa, joissa ei ole muita ihmisiä, joilla on nuppineuloja.

Nuppineulat ovat muuten aika kalliita. Ainakin näiden uusimpieni hinnan perusteella. Laskin, että yhden hinnaksi tulee vajaa viisi senttiä. Markka-aikaan se olisi siis ollut vähän alle 30 penniä. Ja irtokarkkeja sai kymmenellä pennillä.

Pitää pitää arvokkaista nuppineuloistani hyvää huolta.

Sytyck-loppuraportti, värikästä ja välkehtivää

Noniin, aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tiivistelmä So You Think You Can Knit -haasteen kulusta omalta osaltani. Aika moni muu on ollut minua paljon reippaampi ja saanut sen tehtyä jo ajat sitten.

Ilmoittautuessani sytyck-kilpailuun valitsin tanssityylikseni Tangon. Olen hyvin usein hyvin tunnontarkka ohjeen noudattamisen suhteen. Se on alkanut olla aika häiritsevä piirre neulomisessani, usein kun ohjeessa on kuitenkin minusta jotain vähän hassua tai asian voisi tehdä paremminkin. Taitoni ovat sitä paitsi jo siinä pisteessä, että hyvinkin osaan soveltaa, syystä tai toisesta vain se on minusta aina ihan hirveän vaikeaa. Henkisesti. Olen estynyt persoona.

Haasteekseni sain Broadwayn. Toisin sanoen siis väriä ja välkettä. Oli aika alkaa opetella kirjoneuleen tekemistä, (ja muuttaa persoonaani "värikkääksi ja pirteäksi"). Haaste sinänsä oli mitä loistavin. Vaikka olen usein haaveillut kirjoneuleista, kaikki netin pelottavat kirjoneulekeskustelut ovat pitäneet minut kuitenkin etäällä niistä. Sen lisäksi halusin kuitenkin rikkoa vähän tangotaiteilijan rajojani ja kokeilla välillä neuloa jotain vapaamuotoisemmin ilman liiempiä ulkoapäin tulevia ohjeita. Siksipä ensimmäiset kirjoneuleharjoitelmanikin ovat vain kuvioita omasta päästäni.

Eikä muuten tullut nättiä jälkeä. Hollywood-viikkojen tuloksia tässä.

Kuvista ei tietysti välity koko karu totuus. Jälki oli aivan hirveää. Kuprut näkee kuvistakin, mutta livenä olisi kyllä ollut paljon enemmän ihailtavaa. Neulomus oli aivan järjettömän kireää, langanjuoksut tiukkoja kuin mitkä.


Koetin harjoitella myös valmiista ohjeesta, mutta koska totesin, että jälki ei tosiaankaan ole nättiä eikä lopullinen tuotos tule mitenkään olemaan käyttökelpoinen, purin koko viritelmän ja jätin ohjeen odottamaan parempaa tulevaisuutta.

Trust me. Tämäkin näytti livenä kamalammalta. Olisi aiheuttanut oikeille kirjoneulojille pyörtyilyä ja hengenahdistusta.

En oikeastaan edes tiedä, millä selvisin Hollywood-viikoista. Sitkeydellä? Hämmentävästi olen tämän haasteen parissa löytänyt itsestäni piirteen, jota minussa ei yleensä ole - olen yrittänyt luovuttamatta, vaikka mitään toivoa ei näyttänyt olevan.

Hollywood-viikot eivät kuitenkaan menneet täysin hukkaan. Vaikka en ollut varsinaisesti valmis haasteeseen niiden päätyttyä, ja aloitin haasteen jokseenkin v*ttuuntuneissa tunnelmissa, jotain taisi silti jäädä käteen. Pian seurasi suoranainen valaistuminen, ja saatuani vihjeen kanssakilpailijaltani, opin lankojenpitelytavan, joka helpotti suunnattomasti neulomistani. Sen jälkeen kirjoneule alkoi luistaa...

Harmi vain, että pian kaikessa keskittymiskyvyttömyydessäni hoksasin jotain paljon mielenkiintoisempaa: onteloneuleen! Se sitä paitsi sopi minun rinkulahuivisuunnitelmiini huomattavan paljon paremmin kaikin puolin. Näin jälkeenpäinkin olen erittäin tyytyväinen suunnan muutoksesta.


Loppujen lopuksi haaste aiheutti minussa todella valtaisan kirjoneuleinnostuksen. Pääni on ollut ja on edelleen tulvillaan ideoita, joita en todennäköisesti ehdi toteuttaa koko elämäni aikana. Innostus sai aikaan sen, että sytyck-projektejani kertyi sitten kolme. Kaksi kirjoneuletyötä ja yksi onteloneule.

Siinä sivussa vielä koeneuloin Ilona Korhoselle ja Jenni Östermanille yhden pienen kirjoneuletyön, josta on käsittääkseni ohje seuraavassa Taito-lehdessä.

Intarsiaa en ehtinyt kokeilla, vaikka siitäkin haaveilin. Sen sijaan koeneulomuksen kanssa tulin opetelleeksi sitten kirjoneuleen neulomisen nurjallakin puolella. Koeneulomus ei kylläkään sisältänyt sellaista, vaan ohjeena oli neuloa kirjoneuleosio pyörönä, jonka jälkeen se leikattiin auki. Minun leikkaukseni valitettavasti epäonnistui täydellisesti, joten sain erikoisluvan tehdä homman uudestaan tasona ja jatkaa siitä sitten ohjeen mukaisesti.

Ja jälleen kerran opin, että mitään, mitä lukee netissä, ei pidä uskoa! Joka paikassa sanotaan, että kirjoneulominen nurjalla puolella on vaikeaa ellei peräti mahdotonta - ja se on pahimman laatuista huijausta! Ainoa rehellinen minua kohtaan oli Soile, jolta kysyin erään hänen kirjoneuleprojektinsa yhteydessä, eikö kirjoneule nurjalla puolella ole vaikeaa ja hän vastasi, että ei ole.

Haasteen lopputuloksiin olen tyytyväinen. Sain aikaiseksi rinkulahuivin itselleni, kämmekkäät serkulleni ja tunikan pikkusiskolleni. Sekä rinkulahuivi että tunika ovat omaa suunnitteluani, ja rinkulahuivin ohjeen ajattelin kirjoittaa ylös ja tarjota kenties Ullaan.



Koen päihittäneeni itseni monessa mielessä. Olen ollut sitkeä, oppinut kirjoneulomisen ja onteloneulomisen ja lisäksi tehnyt kerrankin jotain ihan omasta päästäni ilman mitään ohjeita. Lisäksi jos vielä sen ohjeen rustaan, voin laskea kokeilleeni siipiäni myös koreografina.

Vaikka parasta onkin itseni voittaminen ja uusien taitojen oppiminen, on haasteesta ollut muutakin iloa. Olen löytänyt kasapäin aivan loistavia blogeja, ja ylipäänsä toisten haastetöiden seuraaminen on ollut hauskaa ja inspiroivaa.

Ihanaa Itselleni 2011!

En ole vielä tehnyt minkäänlaisia lupauksia uudelle vuodelle, mutta yksi ajatus minulla on pyörinyt päässäni. Ei niinkään lupaus kuin teema. Olin ajatellut, että tämän vuoden omistan neulerintamalla mekoille ja tunikoille. Itselleni tietysti. Tietysti ilman mitään paineita ja pakkoa pysyä suunnitelmassani.

Suunnitelmani alkoi horjua hetimiten, siinä mielessä nimittäin, että neuloisin mielelläni myös sukkia. En tiedä, mistä tämä sukkien neulomiseen kohdistuva into on tullut, kun ennen en omannut sellaista juuri ollenkaan. Mistä liekään, en voi omistautua täysin mekoille ja tunikoille, sillä joka tapauksessa minun on pakko neuloa sukkia. Yksinkertaisesti pakko. (Toistaiseksi.)

Tehtyäni vuoden 2010 aikaansaannoksistani postauksen silmäni avautuivat sille, miten paljon neulomisajastani olen itse asiassa käyttänyt muiden hyväksi. En näe siinä sinänsä mitään väärää, enkä tosiaankaan koe, että minua olisi riistetty ja palveluksiani käytetty härskisti hyväksi, en varsinkaan, kun suurin osa neulomastani on tehty lahjaksi eikä suinkaan pyynnöstä. Pisti silti miettimään...

Minulla on itseäni varten jonossa vaikka mitä kivaa. Ollut jo pitkään. Miksi en nyt käyttäisi aikaani niihin?

Niinpä olen nyt mietteissäni tullut siihen tulokseen, että olipa miten hyvänsä, vuosi 2011 on Ihanaa Itselleni -vuosi. Sori vaan, kaverit. Ja sukulaiset. Lukuunottamatta mummilleni jo luvattua paitaa ja ex-kämppikselleni luvattuja sormikkaita, mitään ei tipu. Ei mitään. Kellekään.

Hyvä on, saatan tehdä jotakin jollekin, jos minusta tuntuukin siltä. Kyse ei nyt ole niinkään siitä, että en missään tapauksessa haluaisi tehdä tänä vuonna mitään muille. Kyse on siitä, että haluan tänä vuonna priorisoida edelle minut itseni. Sen tyypin, joka on hankkinut nämä neulomistaidot ja kehittänyt niitä. Haluan korjata itsekin satoa. Ja haluan nimenomaan jotain isompaa. Mekkoja, tunikoita tai neuletakkeja. Ja ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että tarvitsen niitä. Ei millään pahalla syksyllä pyörinyttä kuuden vaatteen haastetta kohtaan, mutta samoissa vaatteissa kulkeminen kuukauden ajan ei ole temppu eikä mikään. Eikä vaikka sitä jatkaisi päivästä toiseen vuosikausia. Siinä ei ole mitään vaikeaa ihmiselle, joka ei omista päälleen mahtuvia vaatteita ihan kauhean paljon enempää.

Minulla on ihan oikeasti ihan liian vähän vaatteita. Ei kylläkään maailman mittakaavassa. Mutta siinä mielessä, että työpäivän aamuna voi tulla paniikki, kun ainoa päällepantava on paitsi jo aika nuhjuinen ehkä muutenkin vähän huono päällä - ei imartele eikä tunnu mukavalle.

Vaatteiden tekeminen itse, varsinkin neulominen, on tietysti aika hidasta touhua, mutta vaatteiden osteleminen jotenkin tympii minua nykyään. Ei vaan kiinnosta. Vaatekaupat on ahdistavia. Huonoa laatua on luvattoman paljon, halvat hinnat pistävät aina vähän miettimään, samat vaatteet löytyvät sitten kaikkien päältä... ja lisäksi joissakin paikoissa soi ihan uskomattoman huono musiikki!

Niin, tänä vuonna haluan kartuttaa vaatevarastoani edes parin tarpeellisen vaatekappaleen verran ja niin että taatusti tiedän, kuka vaatteen on tehnyt ja missä olosuhteissa. Ja toivon mukaan teen sellaista, mikä miellyttää itseäni täydellisesti, ja mitä haluan aina käyttää.