Postia tiikerille!

Olen tainnut jo puolelle jos toisellekin valitella Itellan minulle aiheuttamia ongelmia. Niitä alkoi olla lyhyen ajan sisään sen verran paljon, että olin jo melkein sitä mieltä, että olen jollain Itellan mustalla listalla. Ehkä olin joskus katsonut jotain postinkantajaa vähän väärin? 

Viime aikoina minulle on jätetty toimittamatta lähetyksiä, jotka olisivat minulle kuuluneet. Ne on joko palautettu suoraan lähettäjälle, hukattu muuten vaan, tuotu varustettuna tarralla, jossa syvästi epäillään minun asumistani tässä osoitteessa tai pimitetty postitoimistossa pari viikkoa ilmoittamatta lähetyksen saapumisesta mitään.

Viime viikon maanantaina minua jo epäilytti, että osoitteeni on jotenkin sotkettu. Kävin postissa kysymässä asiaa samalla kun menin etsiskelemään vihjeitä kadonneesta maksikirjeestäni. Tympääntyneen näköinen virkailija kysyi minulta, kauanko olen asununt nykyisessä osoitteessani. Vastattuani hän sanoi, että ei siinä sitten voi olla mitään vikaa, antaen äänensävyllään ymmärtää, että olen idiootti.

Noh, tälllä viikolla selvittelin asiaa Itellan nettisivujen kautta käytyäni uuden reissun postissa ja saatuani tällä kertaa vähän avuliaampia neuvoja eri asiakaspalvelijalta. Kirjoittamani palautteen johdosta minulle soitettiin ja tietoni tarkistettiin ja havaittiin, että vaikka nykyinenkin osoitteeni postin tiedoista löytyi, minun viralliseksi postiosoitteekseni oli lätkäisty osoite, jossa asuin muutama vuosi sitten. (Joo, ei siinä voi olla mitään vikaa - pitkä nenä sinulle senkin nyrpeä postihenkilö!) Syytä tälle ei kyllä keksitty, mutta asia onneksi korjattiin välittömästi asianmukaisesti pahoitellen.

Hauskasti tässä välissä, nimittäin postille kirjoitteluni jälkeen ja ennen saamaani puhelua, ehdin vastaanottaa Ilun Handusta minulle lähetetyn paketin, jonka sain ystävälliseltä Ilonalta korvaukseksi paketista, joka minun olisi pitänyt saada, mutta jota posti ei koskaan toimittanut. Nyt saamani paketin kuori sai minut kovasti hihittelemään.

Paketti täynnä terveisiä! Ja täällähän minä asun, niin kuin ennenkin, terkkuja vaan postinkantajalle. :)

Ps. Kuvan saa isommaksi klikkaamalla.

Alkuviikon iloja

Tänään herääminen ja ylösnousu olivat ihan mielettömän vaikeita. Olen nytkin väsyneempi kuin varmaan ikinä. Tämän alkuviikon aikataulut ei ihan ole parhaat ihmiselle, jolla sattuu juuri olemaan univelkaa ja jolla on aina ongelmia mennä nukkumaan heti kun on päässyt kotiin. Minun on pakko saada ennen nukkumaanmenoa rauhoittua vähän aikaa ihan itsekseni riippumatta siitä, kuinka paljon kello on siinä vaiheessa kun saan siihen tilaisuuden.

Eilinen oli väsyttävä, mutta kylläkin aika mukava päivä. Aamulla mennessäni Ravelryyn vaihteeksi selaamaan satoja sukkaohjeita minua odotti siellä yllätys. Eräs kanssaräveltäjä oli syystä tai toisesta halunnut ilahduttaa minua lähettämällä minulle toivelistallani olleen neuleohjeen maanantaiterveisin! Hetken aikaa olin täysin hämmentynyt ja sanaton. Ja tietysti huippuriemuissani.

Itse olen lähettänyt vastaavanlaisen Ravelry-lahjan vain kerran, ja koska silloin oli kyseessä lahjan saajan syntymäpäivä, (tai no, oli ollut, olin vähän myöhässä), lahjalle oli olemassa jokin syy. En ihan uskaltanut nyt kysyä minulle lahjan antaneelta, miksi minua näin hemmoteltiin, (jos syy vaikka olisi se, että minä ruikutan aina niin paljon ja olisin ehkä tämän ansiosta kerrankin hiljaa), mutta käytän kysymiseen varatun energiankin sitten vain iloitsemiseen.

Koska tällaisia yllärilahjoja saa harvakseltaan, olin välittömästi päätynyt siihen tulokseen, että tämän neuleohjeen kanssa pitää aloittaa heti. Ja heti aloitinkin.

Tai en ihan heti. Tavallaan heti. Aloin heti etsiskellä lankaa, kyllä. Mutta. Niin. Langan valitsemiseen meni valehtelematta kaksi ja puoli tuntia. Juu, kaksi ja puoli. Onneksi olkoon, äiti, olet kasvattanut tyttärestäsi päättäväisen ihmisen! Lisättäköön vielä, että minun sukkalankavarastoni ei ole tällaiseksi aktiivineulojaksi erityisen laaja, eli vaihtoehtoja, joiden parissa mietin, taisi olla ehkä neljä, joista viimeisen tunnin jahkailin vain kahden välillä.

Luin välissä vähän Runotyttö-kirjaa, jonka kanssa satuin olemaan juuri kohdassa, jossa Emilia yritti päättää, lähtisikö New Yorkiin edistämään kirjallista uraansa, vai jäisikö kotiin, jota rakasti ja jossa voisi kulkea omaa tietään. Tunsin suurta sielujen sympatiaa Emiliaa kohtaan.

Nyt olen tyytyväinen lankavalintaani. En ole vieläkään varma, oliko se juuri se oikea lanka juuri tähän malliin, mutta ainakin se on se oikea juuri nyt. Väri on aivan mielettömän ihana ja se henkii syksyn alkua. 

Kyseessä on ensimmäinen Wollmeise-lankani. Hurahdankohan minäkin näihin nyt..? Tätä en ole itse ostanut, vaan sain lahjaksi vaihdossa, ja vaikka vaihtoparini epäilikin värivalinnan osuvuutta, en juuri tätä parempaa vihreää olisi voinut itse valita.

Kyseessä on siis Cookie A:n Ellington-sukat. Wollmeisen väri on Pistazie. Eikä kuvat tee taaskaan aivan oikeutta. Sellaista tämä elämä on.

Liikaa houkutuksia

Tänään töissä aamupäivä on ollut kiireinen. Paitsi että asiakkaita on käynyt kiitettävästi, on pitänyt päivitellä blogiin arvontapostausta ja mainostella sitä vähän muuallakin. Lisäksi verkkokaupan tilannettakin on tullut vahdittua ja päivitettyä.

Nyt sitten yhtäkkiä tulikin rauhallisempaa ja ehdin keittää kupposen kahvia, (joo, joo, olen lopettanut kahvin juonnin jo kahdesti, tiedetään), ja mikä pahempaa, ehdin alkaa selata Ravelryä. Se on välillä hyvin vaarallista touhua. Etsin sieltä yhtä aivan eri asiaa, kun törmäsinkin Cookie A:n Sock Clubiin. Miksi minä en ole tiennyt tällaisesta ennen? Juuri minun olisi ihan selvästi pitänyt!

Okei, minulla ei ehkä olisi edes varallisuutta tuollaiseen. Eikä sitä paitsi aikaakaan, ideavarastoni kasvaa muutenkin joka päivä. Vähän liikaa.

Joka tapauksessa. Voisiko mikään olla mahtavampaa kuin olla klubissa, jossa toimitetaan keksireseptejä, lankaa ja Cookie A:n sukkaohjeita? Ei varmaan. Tosin... en minä enää varmaan ikinä uskalla osallistua mihinkään, mihin liittyy Itella. Jo aiemmin sen perhanan laitoksen kanssa on ollut ongelmia, ja parin viime viikon temppuilut traumatisoivat minut täysin. Uhosin jo, että lähetän niille kyllä sinne kirjepommin... vaan kun ei ne varmaan osaa toimittaa sitä perille.

Nyt pitää hillitä itseäni, että en ala tilittää asiasta. Jos pääsen alkuun, ei loppua ole näkyvissä ihan heti. Mutta aiemmat antipatiani Itellaa kohtaan ovat puhjenneet kukkaansa uudestaan ja varhaisemmat blogitilitykset ovat jälleen voimassa. Puran tunteitani linkkaamalla aiempaan kitinääni aiheesta. (Ei tosin paljon auta.) Kurjuutta, kurjuutta...

No. Oli miten oli. Grrrr Pitää rauhoittua ja ottaa taas positiivinen asenne käyttöön. Murrr Ajattelen kaikkea kivaa: neulomista, hyviä kirjoja, elokuun kauniita päiviä... raindrops on roses and whiskers on kittens...

Ylikeskittymistä

Aika kyllä humahtaa täysin huomaamatta kun tekee jotain mielenkiintoista. Unohtaa syödä, vessaankaan ei meinaa ehtiä, eikä edes huomaa, miten paljon itseasiassa väsyttää.

Välillä ehkä tympäisee aika paljon, mutta silloin vain tulee pähkäiltyä kahta kauheammin ja ajan kulku hämärtyy entistä pahemmin. Milloinkas se aika niin lentäisikään kuin sillon kun ottaa päähän. Tai ehkei se ihan niin mennyt...

Joka tapauksessa täällä on vaihteeksi valmistunut neuleita, (ai pitääks ne esitelläkin?), ja on kumman seesteinen olotila, kun keskittyy välillä rauhassa yhteen asiaan eikä pompi neuleesta toiseen. Melkein huolestuttaa tällainen.

Best Fiber for Life

Alkaa olla lempiaikani kesästä. Se kun valo on pehmeämpää. Kun ilma on lempeämpää. Illat tunnelmallisia, ihmiset rauhallisempia. Syksy lähenee, mutta ei ole vielä täällä.

Vaikka minusta ei olekaan vielä syksy, puikot puhuvat toista kieltä. Eilen illalla eräs BFL-vyyhti muuttui keräksi ja alkoi puikkelehtia puikoillani. Lämmin syyspäähine on tuloillaan. En vain tiedä vielä millainen.

En ole vielä koskaan aiemmin neulonut BFL:ää. Ei ole kovinkaan kauan siitä kun en vielä edes tiennyt sellaisesta kuidusta mitään. Kun tarpeeksi usein kuitenkin törmää johonkin sanaan, (tai kirjainyhdistelmään), on jossain vaiheessa pakko ottaa selvää, mistä kaikki niin kauhkoavat. BFL, bluefaced Leicester, ei Big Fat Liar, jota Google yhtenä mahdollisuutena ehdottaa. Eikä ihan, vaikka lähempänä varmaan liikutaan, Best Fiber for Life, jonka arvauksen esitti The Knit Witsin Rick jossakin heidän podcasteistään.

Jonkin verran nyt neulottuani en vielä osaa ihan tehdä eroa merinovillaan näin näppituntumalla, mutta sen voin sanoa, että erittäin pehmeää ja miellyttävän tuntuista tämä materiaali on. Tätä neuloessa alkaa suorastaan haaveilla syksystä. Tosin minä teen sitä vähän muutenkin. Pikkuisen. En paljon, koska tämä hetki on mukava. Mutta ihan vähän kuitenkin.

Ja nyt tässä muuten mätsätään värejä. Terävimmät jo hoksasivatkin. Se Stripe Study Shawl, josta valittelin, ettei sille oikein löydy kaveria, saa pian yhden. Syksyn tullen voi kuljeskella menemään huivi kaulassa (tai harteilla) ja pipo päässä, täsmävärein.

Elämä tänään

Tämä on ehkä monien mielestä täysin väärä päivä olla innostunut mistään. Norjan traagiset tapahtumat ovat vetäneet useita mieliä matalaksi ja moni kokee tämän ajan olevan yleistä suruaikaa. Minä ymmärrän sen hyvin.

Kuitenkin minä olen tänään innostunut ja pääosin hyvällä tuulella. Se ei oikeastaan liity oikein mihinkään erityiseen. On vain tapahtunut paljon kehitystä. Olen jossain määrin tietoinen siitä, mitä Norjassa on tapahtunut, mutta en pahemmin selaa uutisia asiasta. Ei minun ole tarpeen. Minun elämässäni on ollut monta melko rankkaa pelko- ja masennuskautta, joiden laukaisijana on ollut milloin mikäkin vastaavanlainen uutinen.

Maailman vähiten lohduttavinta on varmaan todeta asia, joka valitettavasti taitaa olla totta. Joka ikinen päivä, aivan joka ikinen päivä, ihmisiä paitsi kuolee, heitä kuolee nimenomaan siksi, että joku toinen ihminen ottaa vallan itselleen ja vahingoittaa toista. Ihmisiä kuolee joka päivä toisten takia myös epäsuorasti, kun ihmiset, joiden elämässä on tapahtunut liikaa pahaa, eivät enää kestä, eikä kukaan ole osannut tai voinut auttaa tai kun joku on jopa tahallisesti aiheuttanut lisää tuskaa.

Voisi varmaan kuvitella, että suuren henkilökohtaisen surun kokenut tai sitä vieläkin kokeva olisi tavallista empaattisempi. Sellainen joka ymmärtäisi Norjankin uhrien omaisia ja kokisi heidän tuskansa. Mutta voi se mennä toisinkin. Tieto siitä, että mitä tahansa voi tapahtua, on jo tullut. Usko siihen, että elämä voi myös kantaa, on löytynyt. Aika vähän on meidän kenenkään vallassa. On vain mentävä eteenpäin.

Minä en halua surra, en henkilökohtaisesti. Surua elämässä riittää. Minä en halua pohtia tällaisten tekojen tekijöiden ajatusmaailmaa, en päivitellä enkä ihmetellä sitä. Pidetään nyt itsestäänselvänä sitä, että suurin osa meistä ihmisistä ei voi eikä halua ymmärtää. Minulle ei ole uusi tieto, että maailmassa riittää pahuutta ja ihmisiä, jotka voivat tehdä kamalia ja käsittämättömiä tekoja.

Minä toivon paljon voimia ja rakkautta sinne Norjaankin, niin kuin kaikille, jotka sitä tarvitsevat. Toivon, että löytyy ihmisiä, jotka voivat toisiaan auttaa, ja toivon, että minun apuani tarvittaessa osaan sen tunnistaa. Mutta minä elän omaa elämääni. Ensimmäistä kertaa tällaisen katastrofin yhteydessä huomaan vihdoinkin eläväni vain omaa elämääni. Irrotan itseni toisaalta, en vello, en kauhistele enkä ihmettele. Koska tätä elämä on. Pakko hyväksyä.

Minulle, henkilökohtaisesti, kuuluu hyvää. Ainakin aika pitkälti. Tänään ajauduin siiderille toisen neulojan kanssa, juttelin paljon, intoilin ja sain taas lisää puhtia ideoille ja ajatuksille. On niin paljon mitä haluaisin tehdä! On niin paljon ihmisiä, jotka saavat minut hyvälle tuulelle, uskomaan elämään ja rakastamaan itseään niin monella tavalla. Aivan kuin sydänkin sykkisi rinnassa kaiken sen muiden jakaman energian voimalla.

Elämässä on ehkä lopulta kyse siitä, että pitää vain uskaltaa ottaa vastaan. Kaikki mikä vain tulee.

Liian monta rautaa

Blogini perusteella voisi kuvitella, että heinäkuu on vienyt minusta neulomismehut. Se ei ihan pidä paikkaansa. Olen kyllä neulonut melkeinpä kuumimpinakin päivinä, ainakin jos olen ollut töissä, mutta en ole vain saanut yhtään mitään aikaiseksi. Sama homma opiskelun kanssa. Olen oikeastaan lukenut melkoisen ahkerasti, mutta tuntuu kuitenkin, että mikään ei ole sittenkään edennyt mihinkään.

Wrought Iron Socks Wendy D. Johnsonin Toe-Up Socks for Every Body -kirjasta

Neulerintamalla syynä aikaansaamattomuudelle on hetkeä liian myöhään iskenyt startiitti. Tosin ei niitä uusia aloituksia nyt niin miljoonittain ole - vieläkään en kyhäilyissä pärjäisi - mutta muutamia kuitenkin. Pääasiallinen ongelma lienee siinä, että hyppään aina yhdestä keskeneräisestä neuleesta toiseen ja teen kutakin aina vähän matkaa. Ja opiskelu, kuten kaikessa muussakin, on tässäkin asiassa suurin häiriötekijä. Tykkään neuloa ja lukea yhtäaikaa vähintäänkin osan lukuajasta, ja tenttineuleen kuuluu olla joku helpohko. Niitä neuleita minulla on kesken pari. Ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä nappaa oikeastaan ollenkaan muuten kuin sinä mekaanisena lukemiseenkeskittymisapuna. Muun ajan neulon mieluummin jotain vähän mielenkiintoisempaa.

Tietysti se aiheuttaa hienoisia vaikeuksia kirjojen pariin palaamisen kanssa...

Eilen tein radikaalin tempun ja tungin kaikki keskeneräiset neuleet yhtä lukuunottamatta lankalaatikkooni odottelemaan. Yksi kerrallaan olkoon mottoni nyt. Vaikka päässä viliseekin ideoita häiriöksi asti, neuleiden ei sentään tarvitse vilistä pitkin sohvia, pöytiä ja lattioita koko aikaa. Koitetaan nyt vähäsen kuitenkin keskittyä.

Olen miettinyt, että minun pitäisi alkaa pitää jotain listaa, johon kirjaan kaikki ideat sitä mukaa kun niitä mieleen tulee. Tällä hetkellä kaikki paperille asti päätyneet ideat ovat sikin sokin kuka minkäkin vihkon tai paperinpalan reunalla. Ei kovin järjestelmällistä minusta. Pitäisi varmaan pyhittää joku vihko pelkästään idealistan pitämiselle.

Kummallista on muuten se, että kaikista hyvistä ideoistani huolimatta aloittelen jatkuvasti uusia sukkia. Ne on vain jotenki niin helppoja aloittaa. Niitä on kiva tehdä. Ne valmistuu (tai siis valmistuisivat) nopeasti. Ja niillä voi lykätä ideoiden toteuttamista vaativaa ajattelemista. Ajattelu on hanurista.