Marraskuu on kaunis!

Tänä vuonna, marraskuussa, olen törmännyt aivan uuteen sosiaaliseen ilmiöön. En tiedä, olenko aiemmin kulkenut aivan silmät suljettuina, vai onko ilmiö tänä vuonna voimakkaampi, mutta en tosiaan muista aiemmin kiinnittäneeni huomiota asiaan. Marraskuumarinaan.

Tämä vuodenaika on kieltämättä kolea ja karu. On yhä kylmempää ja päivät vain lyhenevät. Mutta minulle on tullut silti täydellisenä yllätyksenä, miten laajalti marraskuuta parjataan. Joka toinen blogipostaus on omistettu marraskuulle: joko sille, miten kamala se on, tai sille, miten tänä vuonna päätetään suhtautua siihen toisin, olla antamatta sen pilata koko elämää ja kaikkea.

Minä olen hämmentynyt. Marraskuun pimeys vaikuttaa minunkin mielialaani ja joka vuosi yllättää, miten voimakkaasti se vaikuttaa jaksamiseeni. Nyt on mennyt monta päivää niin väsyneenä, että kokemusta on vaikea edes sanoin kuvata. Mutta vihaanko marraskuuta? Ei, en. Koska marraskuu on kaunis.

Marraskuussa valoa on vähän, mutta jos sattuu olemaan kirkkaana päivänä ulkona, saa ihailla valoa, jota muulloin ei vain näe. Niin kaunista valoa, yhtä aikaa kirkasta ja hämyisää. Valoa joka hiipuuessaan värittää ympäristön aivan erilailla kuin muulloin.

Ja entäs sitten ne harmaat päivät? Ne saattavat tietysti tuntua raskailta, kun sisällä ei koko päivänä näe mitään, jos ei pidä sähkövaloja päällä. Mutta jos silloin lähtee ulos, saa ihailla luonnon karua kauneutta ja upeaa usvaista hämäryyttä. Harmaa ilma taittaa kaikki värit niin, että koko ympäristön värimaailma sointuu yhteen.

Harmaana marraskuun päivänä voi olla haastavaa saada hyviä kuvia. Ehkä idea lähteä kuvaamaan pipoa ja tuubihuivia ei ollut siinä mielessä hyvä. Kuitenkin tuntui, että harmaan taivaan ja järven tuijottelu latasivat henkisiä paristoja. Ja vaikka kuvista ei tullut teräviä, on niissä minusta tunnelmaa. Jotain utuista ja etäistä.

Halusin esitellä täällä haitarihuivini, joka on ollut valmiina jo pitkään. Hyvin, hyvin pitkään. Ja uuden piponi. (Nyt minulla on aktiivikäytössä kaksi pipoa, ja sekin tuntuu paljolta.) Kun katsoin kuvia koneen näytöltä, tajusin, että niissä esitellään ennen kaikkea marraskuuta.

Haitarihuivi
ohje: oma (175 s pyörönä, vuorotellen 8 krs nurjaa ja 8 krs oikeaa)
lanka: Rowan Lima
puikot: 5,5 mm
fiilis: mitä parhain neule, kun pää ja kaula tarvitsevat lisälämmikettä
 

Pipo
ohje: Vappu, Suvi Simola, kirjasta Kaikki lähti lapasesta
lanka: Drops Nepal
puikot: 4,5 mm ja 5,5 mm
lopputulos: kaunis malli, sopiva marraskuuhun

Mutta tunnen marraskuussa olevani yksin. Ainoa, joka myös nauttii. Missä olette te muut, jotka rakastatte myös tätä aikaa ja ihailette koleaa, karua kauneutta? Miksi kaunista olisi vain silmiinpistävä ja kirkas, itsestäänselvä ja elinvoimainen? Paljous ja yltäkylläisyys? Ihailen hiipuvaa, sitkeää, viimeisillä rippeillä jaksavaa marraskuuta. Vaikka se viekin minusta mehut.

Kaikki kuvat ystäväni Hetan ottamia.

Säädylliset naiset eivät yritä olla kauniita

Hän harmistui aina vilkaistessaan Donnan pukeutumispöydälle. Ehdottomasti liian paljon kamaa yrityksessä olla kaunis! Säädylliset naiset eivät yrittäneet olla kauniita. Mutta jos hän olisi löytänyt poskipunaa tai edes epäillyt sellaisen olemassaoloa, hän olisi luultavasti viskannut pukeutumispöydän kaikkineen päivineen ulos ikkunasta.

 L. M. Montgomery: Perinnönjakajat, (2012)

A Tangled Web (1931), suom. Sisko Ylimartimo

Koska olen jo aiemmin rohjennut täällä blogissani vähän sivuta luonnonkosmetiikkaa ja suhdettani siihen (ja kosmetiikkaan yleensä), ajattelin nyt oikein repäistä ja ottaa ajoittain blogiin ihan poikkeuksellisen suunnan.

Olen itse alkanut koko ajan enenevässä määrin googletella kaikesta, mitä ikinä harkitsenkaan ostavani, koska ekologisuuden (kiertoilmaus littanalle rahapussille) nimissä en halua tehdä virheostoksia ja saada turhaa ja ylimääräistä roinaa nurkkiini. Googlettelukaan ei vain auta silloin, kun kukaan yksityishenkilö ei ole puhunut jostain tuotteesta sanaakaan. Ei minua hirveästi kiinnosta verkkokauppojen ylistyssanat tuotteistaan, vaan nimenomaan oikeat käyttökokemukset. Netissä saa tietysti olla varuillaan tavistenkin tekemien blogipostausten kohdalla, piilomainonta kun kukkii, mutta yleensä tuotelahjapostauksistakin saa jotain vähän enemmän irti kuin mainostoimistojen valmisteksteistä.

Tiedän, että tämä on jonkun mielestä kauhean noloa materialistista pelleilyä (nimittäin itseni), mutta aion silti kirjoitella tänne lähiaikoina, tai ainakin joskus, muutamia käyttökokemuksiani hankkimastani luonnonkosmetiikasta. Jotta joku muu epätoivoinen googlettaja saisi hajua siitä mitä on hankkimassa. Ja jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin materiaalista pelleilyä se on lankojenkin hehkuttaminen...

Kiinnostaako ketään täällä yhtään säännöllisemmin vierailevaa tämä aihe? Ei siis sillä, aion kirjoittaa siitä joka tapauksessa, anteeksi vain törkeä piittaamattomuuteni mahdollisesta vastustuksesta. Mutta olisi vain mielenkiintoista saada tietää.

Mitään aikatauluja en tosin taida luvata. Enkä kaksisia kuvia. Kuviinpanostamisenergiani kuluu kaikki neuleisiin - eikä niihinkään aina taida ihan riittää.

Neuleohjekirja Pipo on pääasia tutkittu - ja jono sen kuin kasvaa

Aktiivisena räveltäjänä olen tiennyt Pipo on pääasia -kirjan ilmestymisestä jo jonkin aikaa. Minusta oli ihanaa kuulla, että taitavat neulesuunnittelijat ja ahkerat Ullan pyörittäjät olivat päässeet toteuttamaan noin hienoa projektia, mutta sen kummemmin en kirjasta etukäteen osannut intoilla. En ole itse neulomismielessä kovin päähineihminen, vaikka pipo minulla onkin havaintojeni mukaan päässä huomattavasti keskimääräistä suuremman osan vuodesta. (Minulla jäätyy korvat hetkessä, siis sisältä, niin että niihin sattuu, eikä pakkanen sitten taas tee hyvää migreeniherkälle päälleni.) Minä vain en tule neuloneeksi paljon pipoja, koska en osaa oikein käyttää useita pipoja vaihdellen, vaan vakiinnun helposti yhteen ja samaan. Juu, olen siis tylsä.

Pipo on pääasia oli tietysti tarkoitus joka tapauksessa jossain vaiheessa hankkia käsiini selattavaksi, mutta vasta bongattuani Käsillään -blogista Tainan neuloman upean Annan hoksasin, että kirjaan kannattaa ihan oikeasti pian tutustua. Käännyin kirjaston puoleen, hain kirjan lainaan ja nyt olen loppujen lopuksi ihastellut mallia jos toistakin ihan oikeasti sillä silmällä.

Melkein kaikki malleista kelpaisivat minun päähäni. Ongelmaksi alkaa muodostua, mikä päähineistä olisi paras. Mitenkäpä nimittäin seepra raidoistaan pääsisi - tuskin kannattaa odottaa, että kovin nopeasti oppisin käyttämään useita pipoja.

Olen onnistunut rajaamaan ehdottomimmat lempparini kolmeen: Annaan, Almaan ja Fölisiin. (Fölikseen?)

Hanna-Kaisa Hämäläisen suunnitteleman Annan etu on onteloneuleella aikaansaatu kaksipuolisuus. Yhtenä päivänä voisi käyttää yhtä väritystä, toisena päinvastaista. Onteloneuleen huono puoli taas on sen hitaus tai ainakin hitauden tunne. Ei sillä, tuskin pipon tekemiseen nyt kauaa menisi silläkään tekniikalla. Ja tulos palkitsisi. Niin oli Kirahvintäplähuivinikin kanssa. (Ohje löytyy blogin sivupalkin kuvasta klikkaamalla.) Kyllä se kaksipuolisuus vaan minuun vetoaa.

No entäs Kristel Nybergin Alma sitten? Ihanat, pienet palmikot vetoavat kyllä myös johonkin syvempään tässä tytössä. Jälleen lopputulos yksistään voisi motivoida mallin toteuttamiseen, mutta kun pikkupalmikoiden neulominen on vieläpä ihan mielettömän koukuttavaa touhua.

Sitten vielä se Kristel Nybergin Fölis. Tästä tulee niin mieleen pohjoisuus, lumi ja ulkoilu, lumityöt, aurinkoinen pakkaspäivä ja ulkoa sisälle kaakaolle siirtyminen. Kävisiköhän minulle tällainen päähine?

Vaikkei kävisikään, niin Fölis päässäni haluaisin mennä mummolan pihalle, käydä ehkä kävelyllä ja palata sisälle kahville.

Joulusalaisuuksia

"Kyllä sä olet niin jouluhuppana. Ihan höperönä nuihin jouluhommiin." Ai mitä, ai minä vai? Joulun odottaminenhan on ihan normaalia! Kaikkea sitä taas täällä saakin kuulla väitettävän. Ja ihan vain siksi, että vähän esittelin ideaani eilisen mallitilkkuilun taustalta.

Juu, jotain jouluun liittyvää on kehitteillä. Siksi tämä salakähmäisyys. Paljastan kuitenkin sen verran, että kyseessä ei ole joululahja. Toistaiseksi tänä vuonna ei ole puikoilla ainuttakaan sellaista - tiedoksi vain kaikille mahdollisesti jotain omatuotantoista odotteleville.

Yksi asia johti jo toiseen ja mallitilkun jälkeen puikoille hyppäsi toinen testikappale. Kuvasin tänne sen vähemmän salaisen puolen. Miksikö? No minusta on hauskaa ikuistaa eri vaiheita projektin etenmisestä. Minkä lisäksi minun mielestäni joulusalaisuuksia ei sovi puuhata kuitenkaan liian salassa. Mistäs nimittäin siinä tapauksessa revitään se pienoinen jännitys, jota ehdottomasti pitää olla ilmassa näin joulun alla?

Ainiin, nyt on vielä marraskuun alku. Oliko yleisesti hyväksyttyä käyttää tästä ajasta ilmaisua "joulun alla"? 

Hmm. Pitääkö tässä sitten kuitenkin myöntää olevansa jouluhuppana? Voin tulla puolitiehen vastaan ja todeta, että näin neulojana jouluun alkaa usein valmistautua keskimääräistä aikaisemmin. Jotkut neulojat valmistautuvat koko vuoden. (Ne on ne, jotka ovat niin anteliaita kuin nerokkaitakin, hahmottavat työmäärän ja tajuavat aloittaa ajoissa.)

Joulupuuhastelu ja -suunnittelu on kivaa. Yleensä omat puuhailuni ovat liittyneet pääaiassa lahjoihin ja vähäsen ruokiin, mutta nyt keksin tavan tehdä perusjoulunodottelutunnelmoinnistani ehkä vähän konkreettisempaa ja organisoidumpaa. (Kuulostaa sairaalta.) Olenpas vain aika innoissani..! Ja valotan asiaa vielä täälläkin, hitusen kerrallaan. Nyt on pakko pistää hymiö. :)

Ideanpoikanen

Pah. Keskellä päivää ei valo riitä. On tämä kyllä taas hanurista ja ihan ihme touhua. Ihan turhaan äänestin kunnallisvaaleissa, mitään muutosta ei tähänkään asiaan ole taas tullut. Joka vuosi sama juttu. Mitä ne poliitikot oikein hommaa, jos ei edes päivänvalosta osata talvisin pitää kiinni?

Kuvia koitin ottaa. Toisaalta eipä niin väliä, vaikkei minun taidoillani enää tässä valaistuksessa kuvatessa pärjää. Ei ollut kummoinen kuvauskohdekaan. Mallitilkku se on. Onko hieno?

Sain erään idean. En ihan tiedä, mitä siitä tulee, voinko toteuttaa sitä semmoisena kuin haluaisin tai jaksanko loppujen lopuksi edes. Haluaisin kyllä, se olisi nimittäin hauskaa. Ja jos siihen ryhdyn, lähtee kaikki tästä mallitilkusta.

Kaivoin kätköistäni parit Väinämöisen jämät. Eipä olisi tullut mieleeni näitä värejä yhdistää, jos olisin mallaillut johonkin varsinaiseen neuleeseen enkä vain tempaissut mallitilkkua varten sitä mitä käteen sattui. Tämä yhdistelmä ei ole sitä perinteistä minua. Eikä näissä ehkä kirjoneuleeseen olekaan tarpeeksi kontrastia. Tai riippuu mitä hakee. Eihän se kuvioiden erottuminen aina välttämättä ole se päätarkoitus. Tässä tapauksessa nimittäin tykkään siitä, miten värit tavallaan vähän häivyttyvät toisiinsa. (Eivät tosin todellisuudessa ihan niin paljon kuin kuvassa, koska todellisuus ei ole yhtä sumea.) Yllätyin itsekin, miten paljon oikeastaan väriyhdistelmästä pidän. Ei se varmaan mallitilkkua pidemmälle nyt pääse, ainakaan tässä projektissa, mutta en sitten tiedä jos vaikka joskus... johonkin villatakkiin ehkä? (Samperin Väinämöiset! Mulla on jo muutenkin ihan liian pitkä lista siitä, mitä kaikkia värejä haluan. Ei tässä enää uusia ideoita tarvita!)

Nyt minä jatkan pähkäilyä ja testailua. Saapa nähdä...

Raakasuklaata HaLon ohjeella

Yleisön pyynöstä - koska yleisöksihän siis lasketaan yksi henkilö - päätin nyt hypätä käsityörintamalta kokkauspuolelle ja tulla raportoimaan viimeisimmän raakasuklaakokeiluni tuloksista. Makua on tietysti vähän vaikea jakaa näin blogitse, mutta koitan vaikuttaa mielikuvituksiinne taitavalla sanamaalailulla. Mää kun oon niin lahjakas kirjoittaja...

Olen valmistanut raakasuklaata pari kertaa aiemminkin. Ehkä jopa kolmesti. Ja maku on ollut... no, ihan kohtalainen. Suklaat ovat menneet alas, mutta mitään ihmeellistä kokemuksessa ei ole ollut. Olen vähän hämmästellen lukenut raakaruokablogien hehkutuksia itsetehdystä suklaasta ja miettinyt, enkö minä sitten vain osaa. Ja viimeistään messuilla osoittautui, että en tosiaan, sillä parempaakin raakasuklaata tästä maailmasta löytyy.

En muista, millä ohjeilla olen aiemmat raakasuklaani tehnyt, mutta tällä kertaa käännyin HaLosta löytyvän reseptin puoleen. Se oli ihan loogista, sillä messuilla maistamani suklaat olivat HaLon kirjottajan Hannamarin valmistamia. Harmillista (mutta ymmärrettävää) kyllä, Hannamari ei paljasta kaikkia kikkojaan reseptissään, ja ehkäpä osin siksi minun suklaastani ei tullut ihan niin ihmeellistä. Jotain tekemistä asian kanssa saattaa tosin olla silläkin, että minulla homma lähti taas vaihteeksi vähän sooloiluksi. Desilitran mitta ei tunnu pysyvän minun kädessäni, vaikka aloittaisin kuinka tarkkana. Kuin porkkana.

Tai ehkä vika ei ollut pelkästään minun ja desilitramitan välisissä ongelmissa. Alun alkaen asiat lähtivät vähän väärään suuntaan siinä vaiheessa kun huomasin, että minulla ei ollut kaakaovoita tarpeeksi. Koitin kompensoida vähän lisäämällä kookosrasvaa, mutta vesihauteessa sulatettu rasvamassa jäi silti vähäisemmäksi kuin ohjeessa. Niinpä totesin, että hittojako siitä mittaamisesta sitten enää tässä vaiheessa, pistetään mitä pistetään. Ja kaikki kaakaojauheet, tocotrienolsit, hunajat sun muut on lätkitty menemään täysin satunnaisina annoksina.

Niin, se tocotrienols-jauhe. Se on ihan uusi tuttavuus. Mietin ensin, että viitsiikö tässä nyt lähteä taas jotain uusia ihmeaineksia ostamaan, mutta muistin sitten synttärilahjaksi saamani Kuudes Maku -kaupan lahjakortin. Niinpä kävin vähän ostoksilla ja täytyy sanoa, että ostos osoittautui ihan järkeväksi - tai niin järkeväksi kuin mikään jossain suklaan tekemisessä voi olla. Sillä toco-aineella raakasuklaasta tosiaan tulee vähän kermaisempaa, ikään kuin vähän maitosuklaisempaa. Ja kaipa se makuunkin jollain tavalla vaikutti. Sitä vain en ymmärrä, kun jostain luin, että monet ihastuvat tocotrienolsin makuun niin, että alkuun syövät sitä vaikka lusikalla suoraan paketista. Wtf? Minäkin maistelin ja hyi että! Tai no okei, ei se nyt suorastaan pahaa ollut, mutta maistui kummalliselta ja häiritsevän riisimäiseltä. (Sekin on ehkä ymmärrettävää, koska riisistä se tocotrienols ilmeisesti saadaan.) Mutta suklaassa se toimi. Ja jälkikäteen mietin, että olisin voinut sotkea sitä suklaamassaan vähän enemmänkin kuin sen muistaakseni kolme ruokalusikallista, jotka lätkin menemään.

Tocon lisäksi uutta minun suklaassani oli minttu. Ostin Lifesta Japol-merkkistä piparminttuöljyä. Eteeristä öljyä siis, sellaista joka sopii myös sisäisesti käyttäväksi. Tämän kanssa minulla ei ollut hajuakaan, paljonko kannattaisi kaataa joukkoon ja päädyin sitten kahdeksaan tippaan. Maistelin massaa ja vaikutti lupaavalta niin että jätin määrän siihen. Se oli ehkä ihan sopivasti, ei vielä tullut liian minttuista.

Kun suklaat olivat valmiit söin niitä yhdessä kylässä olevan äitini kanssa. Äiti tuntui tykkäävän, ja niin kyllä minäkin, mutta eihän näistä nyt ihan niin hyviä tullut kuin Pirtelöbaarista ostamani. Ei hassumpia kuitenkaan.

Erästä asiaa tässä raakasuklaahypessä ihmettelen. Onnistuessaan tuo suklaa on epäilemättä varsin hyvää, mutta miten voi olla mahdollista vetää sitä kaksin käsin? Äidin kanssa molemmat pystymme syömään sitä pari kolme palaa kerrallaan, sen jälkeen alkaa tulla paha olo. Kyse on kuitenkin sen verran tuhdista tavarasta olipa makeutusta kuinka paljon tai vähän tahansa, että pari palaa todellakin on ihan riittävästi. Ja silti kuitenkin on ihmisiä, jotka kertovat blogeissaan vetävänsä tuollaisen satsin raakasuklaata vaikka kerralla ja tekevänsä sitä viikottain (tai ilmeisesti jopa useamminkin). Todella hämmentävää. Ilmeisesti ihmisten kehot tosiaan ovat hyvin erilaisia. Mikä addiktoi yhtä, tulee toisella ulos korvista parin palan jälkeen.

Sinänsä hyvä, että raakasuklaa ei ole saanut minua tyystin koukkuunsa. Siinäpä vasta nimittäin on kallis herkku. En ole alkanut laskea, paljonko tummoinen suklaasatsi on tullut maksamaan, mutta väitän kuitenkin että paljon. Tietenkään mitään aineksia ei käytetä kerralla paketillista, mutta hintaa tulee silti. Ehkäpä siis pidän raakasuklaakokkailut jatkossakin muutamien kuukausien välisinä.

Jatkopohdintaa, surullinen takaisku ja uuden alkua

Edellisen postaukseni jälkeen olen todellakin tajunnut, miten valtava merkitys valokuvalla on ja miten helppo sillä on vääristää todellisuutta. Sain nimittäin palautetta, että minun neulomismestani ovat varsin siistit - ja tämä herätti minussa kovasti hilpeyttä. Tottakai kuvissa oli lähestulkoon siistiä, kun olin juuri siivonnut. Niinhän minä kerroin, esittelin sohvan siisteimmillään. Että sen parempaan ei täällä päästä. Paitsi ehkä jos siivoan ja puunaan joka paikan ja sitten häivyn heti maisemista.

Valokuvat ovat siitäkin hauskoja, että ihan vain kuvakulmillakin saa aikaan paljon. Uskon että pahimmankin rojukasan saa oikealla kulmavalinnalla (ja varmaan asetuksilla ja objektiiveilla, jos sattuu olemaan taitavampi kuvaaja) näyttämään hienolta ja vetoavalta.

Tämä kuva ei ole ehkä osoitus siitä. Mutta silti, ei se karuinta todellisuutta paljasta.

Kuten tästä toissapäivänä otetusta kuvasta voi päätellä, rojukasa on alkanut jo koota itseään. Olen aika varma, että osa tavaroista huutelee huoneen eri puolelle kavereilleen toisille tavaroille "tulkaa tänne, täällä on bileet". Koska miten muuten uutta tavaraa on ilmestynyt aina aina sillä välin kun hetkeksi keskitän huomioni muihin asioihin ja vaikkapa neulon?

Viime kerralla taisin mainita, että yleensä roinakasaan kuuluu lehtiä ja kaukosäätimiä. No, nyt ne ovat taas pesiytyneet sohvalle. Ottaneet mukavan asennon ja päättäneet tulleensa jäädäkseen. Näköjään lankavyyhtikin on tullut muuten vain hengailemaan. Se on Wollmeise, toista kättä taas. Ja ihan uutta värimaailmaltaan, aikaisempani ovat olleet vihreää ja keltaista. On tämä Himbreerekin aivan ihana.

Täällä on sattunut eräs traaginen tapahtuma. Istuskellessani itsekin sohvalla villasukat jalassani, tunsin yhtäkkiä, miten varpailla kaikki ei ollut kohdallaan. Kun päätin vähän silmäillä asiaa, sain kauhukseni huomata, että mummilta saamaani sukkaan oli tullut kärkeen reikä!

Tämä reikä on minulle täydellinen mysteeri. En löydä mistän yhtään langanpäätä, en varsinkaan kahta, niin että ilmeisesti lanka ei ole mistään kohtaa hiutunut poikki. Mutta mitä sitten on tapahtunut? Miten kärki on lähtenyt purkautumaan? En tajua.

Haluaisin kovasti sukat pian takaisin käyttöön, mutta en ole mikään korjaamisen ylin ystävä. Parhaillaan odottelemassa on eräät housutkin, joita on ollut tarkoitukseni paikkailla saadakseni ne takaisin kotikäyttöön. Ihanat löhöpöksyt. Mutta ei niille ole mitään tapahtunut.

Tajusin tässä, että on kieltämättä mielenkiintoista, että koska osaan neuloa ja ommella, aina joskus minulta pyydetään palvelusta ja toivotaan, että voisin korjata joitakin vaatteita. Kannatan kyllä sydämellisesti vanhan kunnostamista ja korjaamista, mieluummin niin kuin että heitetään enimmäkseen hyvää tavaraa roskiin. Mutta miksi minun kuvitellaan olevan kiinnostunut juuri siitä hommasta? Vai onko kyse vain siitä, että minun oletetaan osaavan? Koska en menisi sillä osaamisellakaan niin kehumaan. En minä ole koskaan sanonut harrastavani parsimista ja paikkaamista. Eivät ne ole mitään, mitä teen usein saati vapaaehtoisesti. Väittäisin, että minun taitoni korjaamisen saralla ovat suunnilleen samaa tasoa kuin kaikilla muillakin. Ja kärsimättömyys ja kiinnostuksen puute näkyvät yleensä lopputuloksessa.

Mutta niin. Miksi tällä kertaa kuvasin sekaista sohvaa? Olenko kenties jotenkin ihastunut tuohon kuvauskohteeseen? No en varsinaisesti. Kaivoin kameran esille, jotta saisin todistusaineistoa siitä, että olen nyt aloittanut Esterin neulomisen. Niin, sen paksun palmikkopuseron, joka tuskin tulee imartelemaan vartaloani siinä mielessä kuin asia yleensä ymmärretään.

Ohjeessa neulominen aloitetaan hihasta, joten niin aloitin minäkin. Ja tämä on itse asiassa aika hauska tapa. Sitä vain on tottunut tekemään vartalo-osan aina ensin, mutta miksi loppujen lopuksi tarvitsisi? Sitä on minusta muutenkin kivempi tehdä kuin hihoja (yleensä ainakin), niin että hauskaa säästää se viimeiseksi.

Saapas nähdä, mitä tästä tulee. Lankaa kuluu vauhdikkaammin kuin mihin olen tottunut. Ja oikeastaan neulekin etenee nopeammin kuin yleensä. Hämmentävää tämä paksun langan neulominen. Mutta ihan mukavaa. Näin vaihteeksi.