Olen muuttanut mieltäni

Annan vähän myöten. Toisin kuin olen tullut aiemmin väittäneeksi, onneksi tosin aivan kainosti, en minä vihaakaan sukkapuikkoja. Siis kaikkia. Olen tullut siihen tulokseen, että vihaan vain metallisia ja muovisia (ja vastaavia), pitkiä sukkapuikkoja.

Sen sijaan ainakin nämä testimielessä tilaamani neliskanttiset, vain 12,7 cm pitkät sukkapuikot ovat mitä ihanimmat. Ne eivät töki ympäriinsä. Ja näin toisen sukan yli puoleen väliin päässeenä voin sanoa, että eivät ärsytä millään muullakaan tavalla. Ihana pituus.

Eikä nelisnurkkaisuudestakaan ole mitään pahaa sanottavaa. Olen kuullut, että niillä saa tavallista tasaisempaa jälkeä aikaan. En väitä vastaan. Näillä 2 mm puikoilla tulee ainakin aivan ihastuttavan kaunista ja tasaista pintaa.

Sain joululahjaksi viisitoistasenttisten sukkapuikkojen setin. Pitää pian kokeilla niitäkin. Toiveet ovat korkealla.

Tällä hetkellä minulla on ylläkuvattujen sukkien ohella jotain vähän isompaakin kesken. (Tai no kesken on vaikka mitä, mutta aktiivisesti tekeillä...) Saapa nähdä, kummasta tulee ensin valmista. Minulla on vaikeuksia päättää, mitä milloinkin neulon, kun tekisi mieleni tehdä yhtä aikaa molempia. Pahus.

Ryhdistäytymistä havaittavissa

Olenkohan koskaan ennen neulonut mallitilkkua? En ole muuten aivan varma. Jos olenkin, niin siitä on jo jonkin aikaa.

En ole varsinaisesti pitänyt mallitilkkuja turhina. Päinvastoin, olen suositellut niiden neulomista monille. Olen kertonut, miten mallitilkun tekemällä saa paremman käsityksen tiheydestä kuin pelkästä vyötteestä katsomalla. Olen kehottanut jopa testaamaan, miten mallitilkku käyttäytyy pesussa.

Minun mielestäni mallitilkut ovat erittäin pätevä keino ennakoida. Ja kun kerran olen jo pitkään ollut sitä mieltä, koitti vihdoin aika, jolloin otin itse omasta neuvostani vaarin, ja paitsi tein mallitilkun, myös pingotin sen. Se on erityisen järkevää tässä tapauksessa, kun käytössä on alpakkalanka. Olen havainnut useampien eri alpakkalankojen olevan venymiseen taipuvaisia.

Olen toista kertaa elämässäni lupautunut koeneulojaksi. Koska ohjeessa puhutaan pingottamisesta, tulin siihen tulokseen, että ikäviltä yllätyksiltä vältytään, kun kokeilen pingotusta jo etukäteen ja katson mitä tapahtuu. Sitä paitsi tiheyden selvittäminen on kenties pätevämpää näin.

Pingottaessani näinkin pientä neulepalasta totesin, että kun nuppineuloja on tarpeeksi, voi pingottaminenkin olla melkein siedettävää. Joskin minulle on nyt kerrottu, että olipa nuppineuloja miten paljon tahansa, niitä ei ikinä ole tarpeeksi. Kävin silti ostamassa pari rasiallista lisää. Viimevuotinen taktiikkani noukkia muiden tiputtamia nuppineuloja lattioilta löytäjä saa pitää -periaatteella ei loppujen lopuksi kerrytä varastoa ihan hirvittävää vauhtia. Ei varsinkaan silloin, jos viettää suurimman osan ajataan paikoissa, joissa ei ole muita ihmisiä, joilla on nuppineuloja.

Nuppineulat ovat muuten aika kalliita. Ainakin näiden uusimpieni hinnan perusteella. Laskin, että yhden hinnaksi tulee vajaa viisi senttiä. Markka-aikaan se olisi siis ollut vähän alle 30 penniä. Ja irtokarkkeja sai kymmenellä pennillä.

Pitää pitää arvokkaista nuppineuloistani hyvää huolta.

Sytyck-loppuraportti, värikästä ja välkehtivää

Noniin, aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tiivistelmä So You Think You Can Knit -haasteen kulusta omalta osaltani. Aika moni muu on ollut minua paljon reippaampi ja saanut sen tehtyä jo ajat sitten.

Ilmoittautuessani sytyck-kilpailuun valitsin tanssityylikseni Tangon. Olen hyvin usein hyvin tunnontarkka ohjeen noudattamisen suhteen. Se on alkanut olla aika häiritsevä piirre neulomisessani, usein kun ohjeessa on kuitenkin minusta jotain vähän hassua tai asian voisi tehdä paremminkin. Taitoni ovat sitä paitsi jo siinä pisteessä, että hyvinkin osaan soveltaa, syystä tai toisesta vain se on minusta aina ihan hirveän vaikeaa. Henkisesti. Olen estynyt persoona.

Haasteekseni sain Broadwayn. Toisin sanoen siis väriä ja välkettä. Oli aika alkaa opetella kirjoneuleen tekemistä, (ja muuttaa persoonaani "värikkääksi ja pirteäksi"). Haaste sinänsä oli mitä loistavin. Vaikka olen usein haaveillut kirjoneuleista, kaikki netin pelottavat kirjoneulekeskustelut ovat pitäneet minut kuitenkin etäällä niistä. Sen lisäksi halusin kuitenkin rikkoa vähän tangotaiteilijan rajojani ja kokeilla välillä neuloa jotain vapaamuotoisemmin ilman liiempiä ulkoapäin tulevia ohjeita. Siksipä ensimmäiset kirjoneuleharjoitelmanikin ovat vain kuvioita omasta päästäni.

Eikä muuten tullut nättiä jälkeä. Hollywood-viikkojen tuloksia tässä.

Kuvista ei tietysti välity koko karu totuus. Jälki oli aivan hirveää. Kuprut näkee kuvistakin, mutta livenä olisi kyllä ollut paljon enemmän ihailtavaa. Neulomus oli aivan järjettömän kireää, langanjuoksut tiukkoja kuin mitkä.


Koetin harjoitella myös valmiista ohjeesta, mutta koska totesin, että jälki ei tosiaankaan ole nättiä eikä lopullinen tuotos tule mitenkään olemaan käyttökelpoinen, purin koko viritelmän ja jätin ohjeen odottamaan parempaa tulevaisuutta.

Trust me. Tämäkin näytti livenä kamalammalta. Olisi aiheuttanut oikeille kirjoneulojille pyörtyilyä ja hengenahdistusta.

En oikeastaan edes tiedä, millä selvisin Hollywood-viikoista. Sitkeydellä? Hämmentävästi olen tämän haasteen parissa löytänyt itsestäni piirteen, jota minussa ei yleensä ole - olen yrittänyt luovuttamatta, vaikka mitään toivoa ei näyttänyt olevan.

Hollywood-viikot eivät kuitenkaan menneet täysin hukkaan. Vaikka en ollut varsinaisesti valmis haasteeseen niiden päätyttyä, ja aloitin haasteen jokseenkin v*ttuuntuneissa tunnelmissa, jotain taisi silti jäädä käteen. Pian seurasi suoranainen valaistuminen, ja saatuani vihjeen kanssakilpailijaltani, opin lankojenpitelytavan, joka helpotti suunnattomasti neulomistani. Sen jälkeen kirjoneule alkoi luistaa...

Harmi vain, että pian kaikessa keskittymiskyvyttömyydessäni hoksasin jotain paljon mielenkiintoisempaa: onteloneuleen! Se sitä paitsi sopi minun rinkulahuivisuunnitelmiini huomattavan paljon paremmin kaikin puolin. Näin jälkeenpäinkin olen erittäin tyytyväinen suunnan muutoksesta.


Loppujen lopuksi haaste aiheutti minussa todella valtaisan kirjoneuleinnostuksen. Pääni on ollut ja on edelleen tulvillaan ideoita, joita en todennäköisesti ehdi toteuttaa koko elämäni aikana. Innostus sai aikaan sen, että sytyck-projektejani kertyi sitten kolme. Kaksi kirjoneuletyötä ja yksi onteloneule.

Siinä sivussa vielä koeneuloin Ilona Korhoselle ja Jenni Östermanille yhden pienen kirjoneuletyön, josta on käsittääkseni ohje seuraavassa Taito-lehdessä.

Intarsiaa en ehtinyt kokeilla, vaikka siitäkin haaveilin. Sen sijaan koeneulomuksen kanssa tulin opetelleeksi sitten kirjoneuleen neulomisen nurjallakin puolella. Koeneulomus ei kylläkään sisältänyt sellaista, vaan ohjeena oli neuloa kirjoneuleosio pyörönä, jonka jälkeen se leikattiin auki. Minun leikkaukseni valitettavasti epäonnistui täydellisesti, joten sain erikoisluvan tehdä homman uudestaan tasona ja jatkaa siitä sitten ohjeen mukaisesti.

Ja jälleen kerran opin, että mitään, mitä lukee netissä, ei pidä uskoa! Joka paikassa sanotaan, että kirjoneulominen nurjalla puolella on vaikeaa ellei peräti mahdotonta - ja se on pahimman laatuista huijausta! Ainoa rehellinen minua kohtaan oli Soile, jolta kysyin erään hänen kirjoneuleprojektinsa yhteydessä, eikö kirjoneule nurjalla puolella ole vaikeaa ja hän vastasi, että ei ole.

Haasteen lopputuloksiin olen tyytyväinen. Sain aikaiseksi rinkulahuivin itselleni, kämmekkäät serkulleni ja tunikan pikkusiskolleni. Sekä rinkulahuivi että tunika ovat omaa suunnitteluani, ja rinkulahuivin ohjeen ajattelin kirjoittaa ylös ja tarjota kenties Ullaan.



Koen päihittäneeni itseni monessa mielessä. Olen ollut sitkeä, oppinut kirjoneulomisen ja onteloneulomisen ja lisäksi tehnyt kerrankin jotain ihan omasta päästäni ilman mitään ohjeita. Lisäksi jos vielä sen ohjeen rustaan, voin laskea kokeilleeni siipiäni myös koreografina.

Vaikka parasta onkin itseni voittaminen ja uusien taitojen oppiminen, on haasteesta ollut muutakin iloa. Olen löytänyt kasapäin aivan loistavia blogeja, ja ylipäänsä toisten haastetöiden seuraaminen on ollut hauskaa ja inspiroivaa.

Ihanaa Itselleni 2011!

En ole vielä tehnyt minkäänlaisia lupauksia uudelle vuodelle, mutta yksi ajatus minulla on pyörinyt päässäni. Ei niinkään lupaus kuin teema. Olin ajatellut, että tämän vuoden omistan neulerintamalla mekoille ja tunikoille. Itselleni tietysti. Tietysti ilman mitään paineita ja pakkoa pysyä suunnitelmassani.

Suunnitelmani alkoi horjua hetimiten, siinä mielessä nimittäin, että neuloisin mielelläni myös sukkia. En tiedä, mistä tämä sukkien neulomiseen kohdistuva into on tullut, kun ennen en omannut sellaista juuri ollenkaan. Mistä liekään, en voi omistautua täysin mekoille ja tunikoille, sillä joka tapauksessa minun on pakko neuloa sukkia. Yksinkertaisesti pakko. (Toistaiseksi.)

Tehtyäni vuoden 2010 aikaansaannoksistani postauksen silmäni avautuivat sille, miten paljon neulomisajastani olen itse asiassa käyttänyt muiden hyväksi. En näe siinä sinänsä mitään väärää, enkä tosiaankaan koe, että minua olisi riistetty ja palveluksiani käytetty härskisti hyväksi, en varsinkaan, kun suurin osa neulomastani on tehty lahjaksi eikä suinkaan pyynnöstä. Pisti silti miettimään...

Minulla on itseäni varten jonossa vaikka mitä kivaa. Ollut jo pitkään. Miksi en nyt käyttäisi aikaani niihin?

Niinpä olen nyt mietteissäni tullut siihen tulokseen, että olipa miten hyvänsä, vuosi 2011 on Ihanaa Itselleni -vuosi. Sori vaan, kaverit. Ja sukulaiset. Lukuunottamatta mummilleni jo luvattua paitaa ja ex-kämppikselleni luvattuja sormikkaita, mitään ei tipu. Ei mitään. Kellekään.

Hyvä on, saatan tehdä jotakin jollekin, jos minusta tuntuukin siltä. Kyse ei nyt ole niinkään siitä, että en missään tapauksessa haluaisi tehdä tänä vuonna mitään muille. Kyse on siitä, että haluan tänä vuonna priorisoida edelle minut itseni. Sen tyypin, joka on hankkinut nämä neulomistaidot ja kehittänyt niitä. Haluan korjata itsekin satoa. Ja haluan nimenomaan jotain isompaa. Mekkoja, tunikoita tai neuletakkeja. Ja ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että tarvitsen niitä. Ei millään pahalla syksyllä pyörinyttä kuuden vaatteen haastetta kohtaan, mutta samoissa vaatteissa kulkeminen kuukauden ajan ei ole temppu eikä mikään. Eikä vaikka sitä jatkaisi päivästä toiseen vuosikausia. Siinä ei ole mitään vaikeaa ihmiselle, joka ei omista päälleen mahtuvia vaatteita ihan kauhean paljon enempää.

Minulla on ihan oikeasti ihan liian vähän vaatteita. Ei kylläkään maailman mittakaavassa. Mutta siinä mielessä, että työpäivän aamuna voi tulla paniikki, kun ainoa päällepantava on paitsi jo aika nuhjuinen ehkä muutenkin vähän huono päällä - ei imartele eikä tunnu mukavalle.

Vaatteiden tekeminen itse, varsinkin neulominen, on tietysti aika hidasta touhua, mutta vaatteiden osteleminen jotenkin tympii minua nykyään. Ei vaan kiinnosta. Vaatekaupat on ahdistavia. Huonoa laatua on luvattoman paljon, halvat hinnat pistävät aina vähän miettimään, samat vaatteet löytyvät sitten kaikkien päältä... ja lisäksi joissakin paikoissa soi ihan uskomattoman huono musiikki!

Niin, tänä vuonna haluan kartuttaa vaatevarastoani edes parin tarpeellisen vaatekappaleen verran ja niin että taatusti tiedän, kuka vaatteen on tehnyt ja missä olosuhteissa. Ja toivon mukaan teen sellaista, mikä miellyttää itseäni täydellisesti, ja mitä haluan aina käyttää.

Vuoden 2010 kooste

Olen jälleen kerran päässyt loistamaan terävyydelläni. Nimittäin... keksin tässä pari päivää sitten, että olisi muuten aivan loistava idea tehdä vuoden lopussa tai uuden alussa menneen vuoden käsitöistä ja mahdollisista muista merkittävistä aikaansaannoksista jonkinlainen kooste blogiin. Vasta pyöriteltyäni ajatusta mielessäni jonkin tovin tajusin, että aika moni muu jo itse asiassa menestyksekkäästi noudattaa tätä toimintatyyliä. Idea ei siis ole kovinkaan omaperäinen.

No, onneksi minulla ei ole suurta tarvetta yrittää olla erilainen, ja voin huoletta tehdä kuten muutkin. Onhan se kuitenkin ihan mielenkiintoista katsoa, mitä kaikkea vuoden aikana on tullut tehneeksi - varsinkin kun (ainakin minulle) tehdyt neuleet muistuttavat myös muista eletyistä hetkistä.

Kronologinen esittely voisi olla toimiva, mutta hylkäsin sen liian vaivalloisena. Oli mukavinta vain lätkiä kuvat vierekkäin toisten samantyyppisten kanssa.

Ensinnä esillä on pienehköjä neuleita.

Neljät sukat, yhdet sormikkaat, yhdet kämmekkäät, baskeri, pipo ja rinkulahuivi... joista viimeinen ei tietysti ollut mikään ihan pieni sen enempää kokonsa kuin työmääränsäkään puolesta, mutta menköön nyt näiden mukana kuitenkin.

Niin, kahden ensimmäisen kuvan puolesta itse asiassa mennään kronologisessa järjestyksessä. Vihreät sukat olivat viime vuoden ensimmäinen valmis neuleeni. Ja kun niitä katson ja muistelen niiden neulomista, tuntuu se aika hyvin kaukaiselta. Vuosi on yllättävän pitkä ja yllättävän lyhyt. Aika on hyvin hämärä asia.

Keskikokoiseksi tässä yhteydessä lasken seuraavat kaksi huivia.

Molempia on ollut mukava tehdä. Mutta muistan, että tunnelmani keltaisen mohairhuivin kanssa eivät olleet kovin iloiset, sillä tämä huivi oli ensimmäinen neule, jota aloin tehdä pikkuveljeni kuoleman jälkeen. Toisaalta neule oli minulle suuri apu ja helpotus, tuntui hyvältä kun pystyin taas tekemään jotakin. Huomasin neulomisen melko terapeuttiseksi.

Vuoden 2010 aikana valmistui kaksi vähän isompaakin neuletta. Molemmat ovat tunikoita ja molemmat olivat pikkusiskolleni. No, myöhemmin valmistunut ja sytyck-kilpailutyönäni ollut perhostunika joutuu vielä uusintakierrokselle yläosansa puolesta, mutta periaatteessa se on kuitenkin viime vuonna valmistunut, siitä ei vain heti tullut täydellinen.

Ommeltua ei tullut ihan kauheasti, mutta jonkin verran kuitenkin. Itselleni tein kaksi mekkoa, joista toinen oli kietaisumallinen, ja pikkusiskolleni ompelin yo-juhliin vaatteet, silkkihameen ja -topin. Varsinkin siskon asuun olen tyytyväinen, se onnistui hyvin. Sen sijaan ruskeassa mekossani minua hieman vaivaa yläosan turha löysyys. Olen monta kortaa miettinyt sen uudelleen ompelemista, mutta en ole kuitenkaan viitsinyt alkaa työhön, kun kangas on aika haperoa ja vähän huolestuttaa, miten sen kanssa käy, jos ompeleita purkaa.

No, ehkä jonain päivänä. Kunhan ompelu alkaisi taas innostaa. (Ts. kunpa olisi pian varaa hankkia saumuri.)

Kuvista puuttuu näiden lisäksi eräälle ystävälleni tehdyt kietaisuhuivi ja kauluri. En muistanut kuvata niitä silloin kun ne olivat vielä minun hoteissani, enkä ole katsonut vaivan arvoiseksi yrittää kuvata niitä jälkikäteen, koska aina kun tapaamme huivin ja kaulurin onnellisen(?) omistajan kanssa, on pimeää.

Vuonna 2010 tekemistäni 18 vaatteesta ja asusteesta muille kuin itselleni on mennyt 11. En tiedä, onko se hyvä vai huono lukema. Tavallaan ehkä huono. Niin paljon kuin tykkäänkin tehdä muille, (niille, joista tykkään), olisi ehkä mukavaa saada vaihteeksi valmistettua itselle jotain vähän isompaa. Mielellään useampiakin. Neulominen varsinkin vaatii kuitenkin sen verran paljon aikaa ja vaivaa, että siitä voisi suunnata itseensä vähän enemmänkin.

Ja vielä yksi joululahjaneule

Vielä yksi joululahjaneule on esittelemättä. Eikä siinä paljon esittelemistä ikävä kyllä olekaan. Itse neule on hieno ja onnistunut, olen ihan tyytyväinen siihen, mutta ainuttakaan hyvää kuvaa siitä ei ole. Joulukuun valo, varsinkaan sisätiloissa, ei yksinkertaisesti ole riittävä. Kamerani taas ei ole hyvä juuri missään olosuhteissa. Ja valivalivali...

Heti kun rikastun investoin hyvään kameraan. Voi vielä mennä hetki.

malli: Kernel, Bonnie Sennott
lanka: BC Garn, Jaipur Silk Fino, 90 g
puikot: 3 mm

Vaikka kuvat eivät olekaan hyviä, toivon että niistä saa vähän selvää. Huivi on pitkä ja melko kapea. En pingottanut sitä vaan silitin kevyesti kostean kankaan läpi. Ja vähän vähemmänkin kostea olisi kyllä riittänyt... mutta ei mennyt pilallekaan.

Minun kaikki pingotuskokemukseni ovat toistaiseksi menneet pieleen. Tavalla tai toisella. Pääasiallinen syy lienee kuitenkin se, että pingotusneuloja tarvitsee oikeasti ilmeisesti ihan tuhottomasti. Tai siis nuppineulojahan minä käytän... jotkut hifistelijät ilmeisesti omistavat jotain erityisiä pingotusneuloja.

Ihan oikeasti, kuinka paljon niitä hemmetin neuloja pitäisi olla, että on mitään toivoa siististä pingotusjäljestä? Jos siis ajatellaan vaikka jotain keskikokoista pitsihuivia.

Minun pitsihuivi-innostukseni vähän lopahti tämän pingotusongelmani kanssa. Minulla ei kait ole pingotuskärsivällisyyttäkään. Niin, siinäpä toinen asia, joka kiinnostaa... miten kauan ihmisillä menee aikaa pitsihuivien sun muiden pingotukseen pistämisessä? Minusta tuntuu, että se ottaa ikuisuuden. Kun saa laitettua osan huivista paikoilleen, huomaa että toinen puoli jää kireämmäksi tai löysemmäksi kuin toinen, ja kun sitten yrittää muutella sitä, meneekin kaikki ihan pieleen ja pitää aloittaa kokonaan alusta.

No, se pingotusangsteista. Toivon löytäväni ratkaisuja ongelmiini jonain päivinä. Joka tapauksessa tämä huivi onnistui ja on minun mielestäni hieno. Lisäksi Jaipur Silk Fino on aivan ihanaa neulottavaa. Silkki ylipäänsä on ihana materiaali. Jonain päivänä teen siitä jotain itsellekin. Toistaiseksi olen neulonut ja ommellut siitä vain äidille ja pikkusiskolle.

Vuodenvaihteen kuulumisia ja joululahjaneule (osa 3?)

Hyvää alkanutta vuotta!

En voi väittää, että omani olisi kylläkään alkanut erityisen mukavasti. Eikä vanhakaan päättynyt hilpeissä merkeissä. Vietin vuodenvaihteen omalta osaltani kohtalaisen korkeassa kuumeessa ja järkyttävissä vatsakivuissa enkä säästynyt oksentamiseltakaan. Nyt on onneksi jo vähän parempi olo.

Olen kenties vähän myöhässä joululahjaneuleiden esittelyn kanssa, nyt kun kaiteti pitäisi suunnata katse jo tulevaisuuteen ja uuteen vuoteen, mutta vetoan oksennustautiin ja sitä edeltäneeseen väsymykseen. Tosin eihän se vielä ole edes loppiainen, joten lienee sallittua pysyä vielä joulutunnelmissa ainakin lahjojen esittelyn verran.

Vaikka alunperin muistaakseni meinasin, että tänä vuonna (tai siis viime) en juurikaan neulo joululahjoja, tuli niitä jokunen tehtyä. Yksi niistä oli pipo.

En ole ollut paikalla näkemässä saajan reaktiota, mutta epäilen, että siitä on voinut puuttua ainakin yllättyneisyys. Ellei tietysti saajan muisti ole huono. Hän nimittäin tuossa aiemmin talvella puhui siitä, miten hän ehkä haluaisi uuden pipon, ja minä sanoin, että ehkä teen sellaisen joululahjaksi. Ja mittasin varulta vielä hänen päänsä.

malli: Irish Moss Toque (Ravelry),Alexandra Charlotte Dafoe
lanka: Debbie Bliss Cashmerino, n. 80 g
puikot: 4 mm

Niin, yllättävyys ei ollut keskeisessä osassa tämän lahjan suunnittelussa. Olennaisempaa oli ulkonäkö. Sopivan pipo-ohjeen metsästämiseen meni hetki aikaa, enkä vieläkään ole tietysti varma sen nappiin osumisesta. Toisten makua on aika hankala arvioida. Koetin joka tapauksessa löytää mallin, jossa on jotakin juttua, mutta joka ei kuitenkaan ole aivan yliampuvan huomiota herättävä. Luulen, että ainakin siinä onnistuin.

Lankaa valitessani koitin löytää värin, joka sopisi ruskean kanssa yhteen, sillä muistelen olleen puhetta ruskeasta talvitakista. Ja jälleen kerran en ole aivan varma makuasioista, mutta luulen, että saajasta viininpunainen tai jokin sinne päin on ihan käypä väri.

Niin, ainahan nämä ovat vähän arpapeliä. Pahin oli kuitenkin hatun koon kanssa. Tuollainen neulepipohan toki passaa moneen päähän, ei siinä mitään, mutta tulin kuitenkin lankojen päättelyn jälkeen siihen tulokseen, että ainakaan talvella ei ole mitään iloa hatusta, joka ei pidä tuulta. Senpä takia kävin ostamassa vähän fleeceä ja vuoritin pipon.

Vuorittaminen ilman kaavaa ei ollut ihan helppo nakki. Ainakaan minulle. Tein muutamia laskelmia, mutta kenties liian vähän ennen kuin aloin malttamattomana hommiin ja leikkasin jo ensimmäisen palasen. Siitä tuli liian lyhyt. Olin kyllä ajatellut kääntövaran jättämistä, mutta se jäi sitten siihen. Ajatteluun.

No, onneksi kangasta oli reilusti. Loppujen lopuksi vuoritus kyllä sinänsä onnistui - ei tosin ole kauneinta jälkeä, mitä saattaa kuvitella, mutta onneksi se ei näy. Eniten vain huolestutti, tuliko piposta sittenkään oikean kokoinen.

Minun päässäni pipo oli himpun verran nafti. Muuten hyvä, mutta korvat eivät ihan peittyneet. Toisaalta se tuntui hyvältä merkiltä, sillä pipon nykyisen omistajan pää on omaani jonkin verran pienempi. Ei auttanut sitten kuin odotella ja toivoa parasta. Tosin lahjaa antaessani sanoin, että siinä on sitten joitakin säätömahdollisuuksia.

Jouluaaton jälkeen kuulin onneksi huhua, että pipo olisi sopinut saajansa päähän. Hyvä niin. Vaikka voinkin tehdä vuorituksen uusiksi, on aika paljon kivempaa, kun ei tarvitse.